Herra Hyväntuuli

Ehei, Herra Hyväntuuli ei todellakaan ole Teppo, kyseessä on jo edesmennyt Airedalen Terrieri Aapo. Herra Hyväntuuli tarinoita ripotellaan aina välillä pitkin poikin tätä sivustoa, tässäpä pieni esimerkki.

Herra Hyväntuulen vuosi

Se hyppää veneeseen ihan niinkuin ennenkin, ehkä hyppy on hieman kankea mutta liike on tuttu. Veneen keulaa pitää vähän nostaa irti pohjasta, se on juuttunut rantahiekkaan. Koiravanhus siirtyy vastentahtoisesti pois keulatuhdolta, se on sen paikka, ei kenenkään muun. Kun moottori käynnistyy, on se jo taas omalla paikallaan, etujalat harottavat tuhdolla, ja takajalat vastaavat senkkiin. Koira myötäilee veneen liikkeitä, saarien lomassa oleilevat vesilinnut saavat sen jännittymään, niillä ei kuitenkaan ole merkitystä, saari odottaa. Rantaan tultaessa se ei käskyistä huolimatta pysty taaskaan odottamaan, se hyppää saareen kuin kertoakseen, että myös tänä keväänä tämä saari on meidän.

Päivä oli kuuma, liian kuuma, illan tullessa ilma jäähtyy ja ilmassa tuoksuu auringon paahtama kallio. Se tuijottaa herkeämättä verannan hirsien välistä, katse kiinnittyneenä laituriin. Laiturilla on perattu kaloja ja perkeet ovat yhä laiturin kannella. Lokkien etsintäpartion yksinäinen jäsen ei osaa pitää riemua sisällään, se huutaa ja pian koko laituri peittyy kinastelevista lokeista. Koiravanhus on hivuttautunut pois verannalta, se kulkee kyyryssä, vaanien. Toivottoman kaukaa se rynnistää juoksuun, joka katkeaa juuri ennen laiturin päätä, lokkien kiukkuiset huudot peittyvät haukun alle. Hetkisen ajan ilma on valkoisenaan lokeista. Koiravanhus seuraa katseellaan lokkeja, ne laskeutuvat tyyneen veteen. Vanhus näyttelee välinpitämätöntä, se ravistelee itseään, liike jatkuu aaltona aina häntään asti. Lopuksi se kääntyy ja jolkottelee ylös mäkeä. Kiirettä ei ole, se pysähtyy nuuhkaisemaan polun piennarta ja palaa takaisin verannalle. Katse nauliutuu taas laituriin, lokit palailevat apajalle ja sama näytelmä toistuu.

Sataa vettä, lätäköt laulaa ja koiravanhus seuraa maailmaa ikkunasta, pää tutusti sohvan selkämyksellä. Vesi kiehuu ja virta katkeaa napsahtaen, koira ei käännä päätään, ei sen tarvitse, sen toinen korva kääntyy aavistuksen verran äänen suuntaan. Se osaa jo odottaa kohta nenään tulvivaa kahvin hajua. Kuuma vesi kaatuu kahvinporoille, kuppi täyttyy ja askeleet suuntaavat sohvalle. Vuosien aikana on sohvaan syntynyt paikat niin omistajan takapuolelle kuin selkänojalla lepäävälle poskelle. Koiran turkki ei enää kiillä, se on kuin kunnolla käytetty lapanen, pehmeä ja vanuttunut. Omistajan käsi löytää tiensä omalle paikalleen, siihen kohtaan, jossa takajalka loppuu ja maha alkaa, siihen se pysähtyy ja jää lepäämään. Koira kääntää päätään ja katsoo pitkään, sen silmät puhuu ja jutustelee.

Yöllä on satanut lunta, aamun hämärä kirkastuu hiljakseen ja paljastaa laikukkaan jään. Autossa kolisevat pilkkivehkeet ja kaira vahvistavat sen minkä koiravanhus tiesi jo ennen herätyskellon soittoa. Tänään mennään jäälle. Eiliset pilkkionkien virittely ja ilmassa väreilevä hyväntuulinen jännitys ovat merkkejä, joita se lukee paremmin kuin ihminen avointa kirjaa. Se astuu jäälle varovasti, osittain siksi, että se on nykyään liukkaalla hieman arka, ja osittain siksi, että tuntuu kuin kokeilisi jään kantavuutta. Varovaisten ensiaskelten jälkeen se ryhdistäytyy ja lähtee liikkeelle, seurailee lumipälviä ja välttelee alueita joista lumi on jo sulanut. Se ei etene suoraan, se seurailee mutkitellen, ja vaikka tiedän että jää kantaa, muutun itsekin varovaiseksi.

Kairailen hiljakseen muutaman reijän, jätän kairan pystyyn puolivalmiiseen reikään ja istun jakkaralle. Vasen käsi liikuttaa pilkkivapaa, ja oikea käsi pyyhkäisee lumen pois ystävän kuonolta, on hyvä olla.

 

Herra Hyväntuuli