Ihan välttämättä ei ole muuten Heinolan perhe se mukavin naapuri. Vähän väliä on naapuriparalla sydän kurkussa, ja herkkävatsaisimmat tarvitsee vaipat. Haluatteko kuulla asiasta enemmän? Tämä tarina koostuu nyt kolmesta lyhyestä kertomuksesta, ottakaapa takanoja ja ihan välttämättä en joisi kahvia samanaikaisesti.
Ensimmäinen tarina kertoo nyt jo edesmenneestä Virkusta.
Tiedoksi vaan että meillä oli kolme hevosta, ja yksi niistä oli minun Virkku. Virkku oli suomenhevosen ja connemaran risteytys. Kuten kaikki tietää, connemaralla on iso pylly, ja suokilla iso pää, virkku peri molemmat, varsin oli tasapainoinen kaveri. Lisätiedoksi tämä tarina kaipaa vielä sen tiedon että Virkku oli väriltään kimo, eli valkoinen.
Meidän hevoset sai laiduntaa meidän puolen hehtaarin metsikössä ja tuolloin se metsikkö oli vielä sellaista ryteikköä. Ainoa tili minkä siitä pöpeliköstä olisi tehnyt, olisi syntynyt pääsiäisenä, kerrasta olisi saatu prismojen hyllyt täyteen pajunkissoja.
Tämä metsälaidun rajoittui meidän naapurin pihaan. Kyseisenä viikonloppuna naapurissa oli ollut juhlat ja aamulla porukka istuskeli terassilla aamukahvilla. Naapurin Petu kertoi että yhtäkkiä yksi vieraista oli hiljentynyt hetkiseksi, tarkentanut silmiään ja nielaissut kuuluvasti. Lopuksi hän oli kysynyt varovasti muilta läsnäolijoita että näkeekö muut metsässä valkoisen leijuvan hevosenpään? Petu kertoi myöhemmin että Virkku oli tapojensa mukaan työntänyt jäätävän kokoisen nuppinsa läpi pusikosta, ihan vain varmistaakseen että naapureilla oli kaikki kunnossa.
Toinen kolmannen asteen yhteys sattui myös Petulle. Petu on jo hetkisen maailmaa pällistellyt kaveri. Petulla oli tapana katsella päivällisen päätteeksi pienet päiväpainajaiset. Niinpä Petu pötkötteli eräänä päivänä mökkinsä sohvalla. Verenkierto oli mahassa ja rauha oli maassa. Petu kertoi kuitenkin herännensä tunteeseen että joku tarkkailee häntä. Aapo, eli Herra hyväntuuli, oli ottanut hatkat ja aikansa naapurin nurkkia kollattuaan se oli päättänyt työntyä sisälle mökkiin. Mökissä Aapo oli hoksannut sohvalla pötköttelevän Petun. Aapon kylmän kirsun tökkäisy hoiteli lopullisen herätyksen. Petu kertoi että meinasi mennä housujen pesuksi, mutta koska kyeessä oli ollut tuttu koira, oli Petu sanonut että meneppä Aapo omaan kotiin. Aapo teki kuten käskettiin, minä kuulin tarinan vasta loppukesästä.
Kankaat myivät mökkinsä ja nyt meillä on uusi naapuri. Tänään heräsin liitteenä olevaan kuvaan ja kysymykseen että onkohan teillä joku kadoksissa? Allipalli mullinmallin oli käyttänyt lumikinoksia hyväkseen ja se työntyi naapuriin kurkkimaan ikkunasta että onko kaikki ok. Meillä on siis 100cm korkea aita ympäri koko kortteerin. Nyt sitä näkyy 20cm. Voitte muuten kuvitella mitä kissit tykkäsivät tilanteesta, naapurin rouva sanoi että tuon mustan kissin häntä kävi ranteenvahvuisena. Täytyy lisäksi todeta että kyllä nuo Suvin pallopääpaimenet on sitten hämmentävän yksinkertaisia, ne ei tajua karata ollenkaan, vaikka helposti pääsisivät, kummallisia tyyppejä.
Mikäköhän siinä on että meille sattuu aina mukavat naapurit? Ihan oikeasti. Ja Alli ei enää tänä keväänä ulkoile yksin. Pitää kinosten laskea abouttiarallaa 80cm ennen seuraavaa vapautusta.
