Lapsuudessa sitä saattoi syödä koiran kanssa samaa jäätelöä. Kerran viikossa suoritettu pikainen suihku riitti omasta mielestä siihen, että ei haissut funk-musiikilta ja omaan huoneeseen meno vaati raivaussahan käyttöä.
Jossain murrosiän alkuvaiheilla 20 minuutin suihkut, jatkuvat hammaspesut ja yletön määrä partavettä (vaikka partaa ei tarvinnut ajaa) olivat merkkejä siitä, että hygieniatasoa yritettiin nostaa, tämän taustalla oli se häviävän pieni riski, että joku vastakkaisen sukupuolen edustaja saattaisi tulla alle yhden metrin etäisyydelle. Kun lopulta pääsin omaan kämppään, tuli kotinurkat siivottua vähintään kaksi kertaa viikossa. Tämän taustalla saattoi olla toive siitä, että saluunassa kävisi ns. peikkomainen flaksi.
Elämän vakiintuessa hygieniataso lähti taas loivaan laskuun. Esimerkiksi astioille tapahtui esipesu koiran toimesta ja se, että koira oppi juomaan vessanpöntöstä ei ollut ongelma – se oli helpotus, kunhan muisti vetää vessan.
Kun siviilisäätyni jossain vaiheessa muuttui (Suvi luovutti ja antoi periksi) ja kun mukuloita alkoi siunaantumaan, alettiin palailemaan takaisin siihen koiran kanssa syötyyn jäätelöön, ja reilusti sen ohi. Koti on tällä hetkellä siinä tilassa, että siivous aloitetaan maansiirtokoneella.
Tilanne eskaloitui kun eräänä yönä Suvi herätti minut – sitä oli purrut joku. Ei siis puolta pakaraa pois, vaan sillälailla, että kutitti ihan saakelisti. Sängyssämme oli yksi koira, ämpärillinen hiekkaa, pari legopalikkaa ja lintukirppuja! Normaali pariskunta olisi kantanut sängyn peitteineen ja lakanoineen ulos, valellut sen bensiinillä ja tuikannut tulitikun perään, mutta mitäpä me teimme? Ravistimme lakanat ja jatkoimme unta.
Onneksi tällainen biologisesti aktiivinen ympäristö on todistetusti hyväksi lapsille: ei ole allergioita eikä ripuleita, paitsi vierailla.
(Juttu vuodelta 2015)
