Minun juttuja seuranneet ovat ehkä päätelleet että minä olen terrierimies. Vielä enemmän asiaan paneutuneet saattavat tunnistaa jopa minun rotuni, eli airendalenterrierin. Allipallin mullinmallin, eli minun nykyisen kaverini, emän omistaja lueskeli joskus minun juttujani ja imaisi sieraimiinsa nipullisen palkokasveja, siinä määrin ironisesti tähän koiramaailman Hessu Hopo-rotuun olen saattanut suhtautua. Täytyy todeta, että nykyään Sari kyllä juttelee minulle ja näkyypä hän täällä aina välillä kommentoimassakin. Saapa nähdä loppuuko se tähän juttuun ja pyyhkiikö hän minut pois seurattavista henkilöistä? No ei pyyhi, ihan vain tiedoksi, taas liioittelen, anteeksi jo etukäteen.
Minäpä se keksin mitä varten airendalenterrieri on kehitetty. Ei olekaan ollut ovenpönkkä mielessä kun sitä suunnittelivat. Rotuhan soveltuu mihin vain, toimii ankkapaimenena, karhuvaroittimena, maanrakennushommissakin pärjää ja hyvin menestyy Hooppers treeneissä. Kaikkia näitä on nimittäin kokeiltu ja kyllä pelittää. Mutta se on kyllä pakko todeta, että täydellinen pihavahti on ollut suunnittelijalla mielessä. On säänkestävä ja sisukas.
Minä olen nyt kohta neljän vuoden ajan seuraillut tuon Allinpallin sielunelämää ja vaikuttaisi siltä että sen lempiharrastus on lumihangessa kyttäily ja tuijottaminen.
Meillä nimittäin putosi viime viikon aikana maahan lunta abouttiarallaa 50cm, paikoin tuli metri kun kinosti. Meidän kävelylenkki on niin lumen peitossa että pakko on odotella hankikantoa. Koirien ulkoilutus on tapahtunut siten että aamulla karvapallerot päästetään ulos ja kun ovella käy rapina, päästetään ne sisälle. Ulos pääsy on ihan kauheaa seurattavaa, koirat ryntää pihalle ulvoen, muristen ja kolisten. Mielellään pitää olla ihmisen hieman kyykistyneenä, muutoin joutuu polvien nivelsiteet koville. Tällaisella kelillä, eli kun lumi sataa vaakatasossa, Tempputumppu saksanpaimenkoira juoksee yläpihalle, kuseskelee pariin paikkaan, kurkkaa lammasaitaukseen ja tulee takaisin alas raapimaan ovenpieltä. Siitä se menee suoraan portaiden alla sijaitsevalle divaanilleen ja menee morjenstamaan NukkuMattia.
Toinen pallopää, eli Metkulainen, ryntäilee pitkin pihaa ja paimentaa kaikkea mitä vaan voi paimentaa. Viimeistään varttitunnin kuluttua se saapuu myös raapimaan ovenpieliä. Sisälle päästyään se käpertyy sohvalle, työntää pienen punaruskean kirsunsa (kirjoitin aluksi mustan mutta Suvi vaati että tämä virhe on korjattava) pienen tumman peräaukkonsa välittömään läheisyyteen, sillälailla hellyyttävästi, ja nukahtaa.
Pihalle päästyään myös Allipalli juoksee yläpihalle, kurkkaa lammasaitaukseen, menee portille ja kurkkaa pihatielle, ja sitten se menee korkeimman lumikinoksen päälle kyttäilemään järvelle. Kurkittuaan varttitunnin verran järvelle, se kääntää päätään ja kyttäilee naapuriin. 10-20 minuutin kuluttua se kääntää taas päätään ja kyttäilee toiselle puolelle, eli toiseen naapuriin. Sitten se nousee ylös, ravistelee suurimmat lumikinokset pois ja köpöttelee maakellarin päälle, ja yllätysyllätys, kyttäilee jälleen äärimmäisen intensiivisesti.
Tätä se sitten tekee, tunnista toiseen. Koska se ei juurikaan liiku, se peittyy hiljakseen tuiskulumeen. Oikeasti se näyttää siltä että lumihangessa istuu noppakolmonen, vain musta kirsu ja silmät näkyy lumipeitteen alta.
Ja jos tuon kuvan perusteella teille tulee mieleen että se kärsii kylmästä, niin ei pidä paikkaansa. Tuo valokuva on otettu ikkunasta, sen jälkeen kun minä ajattelin että Allipalli on jäätynyt pakaroistaan hankeen. Yritin kutsua sisälle, minusta kahden tunnin tuijottelu riittää. Ei tunnu riittävän, ei edes päätä kääntänyt.
Eikö olekin hieno kuva kun Alli toteuttaa itseään. Minusta rotumääritelmään voisi lisätä että kyseessä on arktisiin olosuhteisiin mukautunut hankikyttääjä.
