Pysäytän auton koulun pihaan ja avaan sivuoven. Jään istumaan autoon, seuraan katseellani tytön kulkua. Se katsoo vielä pikaisesti minuun, vilkuttaa ja kääntyy lähteäkseen.
Tyttö juoksee loivaan alamäkeen, vaaleanpunainen reppu pomppii selässä, hihnat on liian pitkät, pitäisi lyhentää. Onneksi laittoi edes saappaat, lätäköt roiskahtelevat jokaisella askeleella. Iso valkoinen villapipo peittää vaaleat hiukset, ne on sekaisin ja pörrössä. Kaikki tytön edessä on uutta ja mielenkiintoista, ihmeellistä. Minun on vaikea hengittää ja silmiä kivistää. Miten jotakin voi rakastaa näin paljon?
Nyt minä tiedän mitä eroahdistuksesta kärsivä koira käy läpi, joka kerta kun ovi sulkeutuu. Se ei tiedä milloin maailman tärkein ihminen tulee takaisin, vai tuleeko se ollenkaan?
Minä en kestäisi edes yhtä kertaa…
(Vuodelta 2017)
