Minäpä kerron teille pienen salaisuuden, minä olen syntyisin Helsingistä. Onneksi minulta puuttuu se stadilainen viheltävä ässä, Suvilla sellainen on. Olen oikeasti melko ylpeä syntyperästäni. Sen verran olen tätä maata kuitenkin kuljeskellut ympäri, että voin vilpittömästi todeta, että ihan samanlainen pieni paikka se on marraskuussa kuin Aholan kylä Posiolla, Seinäjoen keskusta tai vaikkapa Tampere.
Mutta heinäkuussa, pienessä pöhnässä, jotakuinkin kello 03.00 yöllä, heti sateen jälkeen, Helsinki on kyllä hieno.
Käsittääkseni Helsinkiläisyyteen liitetään ylimielisyys ja ”hienoinen” paremmuudentunne. Minulle Helsinkiläisyys on jotain ihan muuta kuin ylimielisyyttä, minulle se merkitsee pientä pilkettä silmäkulmassa, pöhinää ja pullistelua, luotettavuutta ja eliniän kestävää ystävyyttä. Se että pitäisin itseäni muita parempana ”Helsinkiläisyyden” vuoksi on itsensä kumoava argumentti, ei stadilainen vaan voi olla niin paska jätkä.
Pidän siitä, että ihmiset puhuvat omalla tavallaan, murteen kuuluminen puheessa on rikkaus, tässäpä näyte minun lapsuudestani:
Kun mä olin skidi, me budjattiin Tapanilassa, ei se stadii oo, mut me pamblattiin aika styrkkaa slangii. Mä skrivaan täs teille yhen stoorin siit ku mä olin snadi, ”stadin” slangiks.
Meil oli koira, Manta. Se oli Airis, tosi buli ja skrode. Se oli mun paras frendi, ku mä dalsin himaan skolest, se oli aina venaamassa. Mä luulen et Manta funtsi et mä oon sen skloddi, me tsiigattiin telsuuki aina nii et mun knubi nojas sen magaan.
Kaikki mun frendit skagas Mantaa, paitsi Timppa, tai kyl seki varmaa vähän hannas mut se yritti flöitata et se ei maindaa. Jos mä en ollu himas ni skidien ei kandennu pahemmin luudailla meidän dörtsillä, Manta ei diggannu siitä. Yks Peteki sai lähdöt mut se oliki kai stikannu Mantaa stemuil tai duunannu jotain muuta skeidaa sille.
Mantan mielest siin meidän gartsal ei saanu hengailla muut ku sellaset mitä se tsennas. Meidän himan pihal kasvo fibluja ja kriikunoit, ne kriikunat on sellasii snadei luumui. Manta handlas sen et kukaa ei förannu niitä, jos stedas ni tuli lähtö hanee, hyväl tsägäl säily byysat kondikses.
Siellä Tapanilassa budjas vanhoi denareit, sellasii harmittomii vanhan kaartin gubbeja, ne vaan dokas, ei ne duunannu mitää douppii, Tapanila tsennattiin siit et sielt sai aina skaffattuu pimeen flindan, siks siel oli paljon noit denareitki. Mun Faija anto vaparin parille denarille et ne saa ne meidän kriikunat, ei me niitä jaksettu ite skruudata, ne meinas et ne duunaa niist brenkkuu. Ne gubbet tuli sit visiitille yks ilta, mä tsiigailin fönarista, fikkarit vaan heilu ku densot blokkas marjoi. Ku Manta hogas ne, sen boltsi sekos, onneks me saatiin dörtsi poseen ennen ku se lähti jaagaa niit starbui, Manta olis skruudannu ne. Ne gubbet sano et ne hanskaa mun Faijalle yhen flindan sitä niiden vinettoo, mut ei me kyl sitä ikinä skaffattu.
Ja selkokielellä…
Kun minä olin pikkupoika, me asuimme Tapanilassa, Tapanila ei ole Helsingin keskustaa, mutta silti me puhuimme melko voimakasta murretta, kirjoittelen tässä yhden tarinan siitä kun minä olin pieni, ja kirjoitan sen ”lapsuuteni slangiksi”
Meillä oli tuolloin koira, Manta. Manta oli iso ja vahva airendalen terrieri. Manta oli paras kaverini. Aina kun tulin kotiin koulusta, oli Manta odottamassa. Luulen että Manta kuvitteli minut pennukseen, minä katselin aina televisiotakin niin että lepuutin päätäni Mantan mahan päällä.
Kaikki lapsuuteni kaverit pelkäsivät Mantaa, paitsi Timo, tai kyllä Timokin varmaan pelkäsi mutta se esitti ettei sitä haitannut. Jos minä en ollut kotosalla niin lasten ei kannattanut seisoskella meidän kotiovella, Manta ei tykännyt siitä. Esimerkiksi yksi Petri joutui pakenemaan paikalta mutta se olikin heitellyt Mantaa kivillä tai muutoin kiusannut sitä.
Mantan mielestä meidän pihalla/tiellä ei saanut kuljeskella vieraita ihmisiä. Pihallamme kasvoi omenoita ja kriikunoita, nämä kriikunat ovat sellaisia pieniä luumuja. Manta huolehti siitä että kukaan ei käynyt meillä omenavarkaissa, jos joku kokeili niin hyvällä onnella housut säilyivät ehjinä.
Tapanilassa asusteli paljon alkoholisteja, sellaisia jotka vain joivat, he eivät käyttäneet juurikaan muita huumaavia aineita. Tapanila tunnettiin siitä että sieltä sai ostettua aina pimeää alkoholia, siksi alueella oli myös tavallista enemmän alkoholisteja.
Kerran Isäni antoi kahdelle laitapuolen kulkijalle luvan kerätä niitä meidän kriikunoita, me emme itse olisi kuitenkaan jaksaneet syödä niitä kaikkia. Heidän tarkoituksenaan oli tehdä niistä viiniä. Eräänä iltana nämä herrasmiehet tulivat sitten käymään, minä katselin ikkunasta kun taskulamput heiluivat ja ukkelit keräsivät marjoja. Myös koiramme Manta huomasi marjanpoiminnan ja se hermostui. Onneksemme ovi saatiin kiinni ennen kun se lähti miesten perään. Manta olisi syönyt ne. Nämä äijät olivat muuten luvanneet että he tuovat pullon tekemäänsä viiniä meidän isälle, tätä pulloa ei kyllä ikinä saatu.
(Kannessa kuvituskuva)
