Kaikilla maailman lapsilla pitäisi olla koira, sellainen vähän vanhempi, mielellään Airendalen terrieri, Ihan oikeasti, juurikin sellainen keski-ikäinen, himpunverran ylipainoinen narttu.
Lukija saattaa tässä vaiheessa kysyä ihan oikeutetusti että miksi ihmeessä?
Minäpä vähän valotan asiaa.
Airendale narttu on paras ystävä mitä voi toivoa, ystävä jonka kanssa voi jakaa niin ilot kuin surutkin. Ystävä joka ei huijaa, ei kiusaa eikä unohda.
Se opettaa että varastaminen on väärin, koitappa viedä siltä nakki.
Se on pitkämielinen, se ei välitä vaikka leikki on äänekästä, rajua tai sottaavaa, paitsi jos leikin kohteena on sen oma nakki.
Kun lapsen seurassa on koira, ehkäpä juurikin se Airendale narttu, on sillä lapsella mukanaan myös turva. Kaikelta pahalta ei tässä maailmassa voi suojata, mutta mutta tämä ystävä yrittää, varmasti.
Kun nukkuessaan voi painaa päänsä vasten koiraa, käpertyä siihen kaulan kuoppaan, tietää että ei tule painajaisia, edes uniin.
Ja kun se Airendale narttu lopulta menehtyy, vuosien ja vuosien kuluttua, se opettaa lapselle rakkaan menettämisen tuskan.
Toivottavasti ensimmäistä kertaa.
Tämä ystävä voi toki olla muukin kuin airendale, tuo rotu vaan sopii minulle. Kuvassa meidän Taika ja Helinä, ystävät.
