Jokunen vuosi sitten ylitseni ajeli n. 1000kg sonni. Tuolloin kyseessä oli täysin oma moka mutta silti näin Suomalaisena miehenä saan mielestäni vähän valittaa ja oletan saavani edes vähän sympatiaa, lähinnä naispuolisilta lukijoilta.
Kun se sonni pukkasi minua, meni minulta katki kaksi kylkiluuta. Tuo oli kolmas kerta kun minulta menee rikki kyseisiä rakenteita ja siten tuska oli jo tuttua ja koska olen tyhmä niin aloitin välittömästi kesälomani tuona päivänä.
Kun kylkiluut murtuu, tapahtuu seuraavaa; Ensimmäiset 2 viikkoa sattuu hengittää, kakalla ei uskalla käydä, nauraminen itkettää ja kun aivastaa niin pyörtyy. Seuraavat pari viikkoa on yhtä ikäviä, erona on se että tuolloin pystyy jo käymään kakalla ja jos joku ihminen yrittää naurattaa, niin sitä voi jo ottaa pillistä kiinni. Kuuden viikon kuluttua on melko hyvä olla.
Ihmisen pää ei ota vastaan kuin yhden kivun, niinpä minä hoksasin vasta 6 viikon kuluttua, että myös minun oikea olkapääni oli rikki. Kyllä se toimi mutta huonosti.
Olkapääni tilaan oli myöhäistä puuttua: lue, minä olin laiska. Ja niinpä olkapäävammaa ei ikinä merkitty työtapaturmavarastoon. Oli miten oli, minulla oli kipeä oikea räpytin, kyllä sen kanssa pärjäsi, kunhan ei nostanut kättä ylemmäs kuin olkapään tasolle ja muisti verrytellä kättä 1-3 kertaa yön aikana. Olkapääkikkailu kesti 2-3 vuotta.
Sattuipa sitten eräänä päivänä, että minä vedin ratsastuskypärän syvälle aristokraattiseen kupoliini ja lähdin ratsastamaan jalolla ratsullani Virkulla. Olin juuri lopettanut lämmittävän käynnin, nostin hetkeksi lennokkaan ravin ja sitten siirryimme koottuun laukkaan… eli oikeasti minä kun en osaa ratsastaa niin mentiin aina vaan kovempaa.
Ratsastusonnetomuus
Silloin hieno valkoinen konimuskaakkimuspaskiainen pukitti, eli potkaisi itseään perseelle. Tämä tarkoittaa sitä että ohjaksissa oleva ratsastuksenharrastaja lähtee nanosekunnssa maata kiertävälle radalle. Olin noin 600m päässä kotoa ja silti Suvi kuuli kun siro 92-95kg vartaloni mätkähti tonttiin.
Kuten kunnon caballieron kuluu, minä nousin välittömästi takaisin satulaan ja ratsastin taas, hetken, kunnes alkoi yrjöttää. Parin päivän
jälkeen hoksasin, että vasemman käden nimetön ja pikkurilli olivat menneet tunnottomaksi. Koska pään ja käden saumaton yhteistyö on ns. Kiva juttu, soitin minä työterveyslääkärille ja kerroin tilanteen. Hän neuvoi ottamaan buranaa ja lepäämään. Koska olen hämmästyttävän älykäs eläinlääkäri, en uskonut tuota neuvoa, ja hakeuduin ihan lääkärin näytille. Pakko myöntää, että taustalla oli myös se että yritin saada tuon vanhan olkapäävamman tutkittavaksi.
Niinpä lääkäriparka sai kuultavakseen tarinan hevosen selästä pudonneesta henkilöstä jolla oli tunnottomat sormet, kipeä niska ja äärimmäisen kipeä olkapää, joka siis piti hereillä eikä liikkunut kunnolla. Lapanen ei nouse olkapään yli, ei sitten millään.
Lääkäri tutki ja ihmetteli, lopuksi tutkittiin jäätyneen olkapään liikeradat ja minä valmistauduin irvistelemään ja ähisemään. Mutta kas kummaa, oikea etujalkani toimi moitteettomasti, nousi ylös ja pyöri kuten olkapään kuuluukin, kolmen vuoden jumi oli auennut kerta rysäyksellä.
Haluaako joku vuokrata osteopaattihepan? Nostat vaan laukan ja puret hampaat yhteen, ei tule vaurioita purukalustoon kun pussaat graniitin pehmeää maaperää, jumit aukeaa ja liikeradat korjaantuu. Pissa kyllä saattaa olla hetken punaista jos ei ole munuaistukivyötä mutta mitäs pienistä.
(Juttu vuodelta 2016. Kannen kuvassa Suvi ja Virkku, valitettavasti emme löytäneet kuvaa Teposta ratsastushousuissa..)
