Minä olen suorittanut varusmiespalveluni Niksulassa, eli Niinisalossa, siellähän on tykistö, ja heppa- sekä koirapuoli.
Voitte arvata tuliko Teposta rakuuna, ei tullut, tuli tykkimies. Niinisalon varuskunta tarjosi siellä palveleville varusmiehille oivan mahdollisuuden Lapin retkeilyyn. Varuskunnan miehistö ja isot pyssyt siirrettiin vastusteluista huolimatta 2-3 kertaa vuodessa Rovajärvelle ampumaleirille.
Minä en yhtään tykännyt olla varuskunnassa, ihan kurja paikka oli se. Armeija-aikani käkin pääasiassa metsässä, seuraavaksi pisimpään kikkailin lomilla ja vähiten päiviä tuhlasin varuskunnan aitojen sisällä. Helsinkiläispoika ei nimittäin paljon hyödy iltavapaista, kotiin ei kannattanut lähteä koska matkaa oli kuitenkin yli 300 km ja kilpailu Kankaanpään tytöistä puolestaan oli siinä määrin kiivasta, että tyydyin juomaan keskiolutta paikallisessa haupitsibaarissa. Haupitsissa tytöillä oli tikkitakit ja paljon elämänkokemusta, radiossa soi pelkästään rafaelin enkeli ja porttikieltoa ei voinut saada.
Hieman kieroutunut metsä/loma/varuskunta-aika jakauma johtui siitä tosiasiasta, että metsäreissuista sai aina nipun kuntoisuuslomia. Niinpä Heinolan vatipää ilmoittautui vapaaehtoiseksi kaikkiin mahdollisiin metsäretkiin. Armeijassa vietetystä ajastani mieleeni paloi pysyvästi mm UFO havaintoni (tästä kerron joskus myöhemmin, ehkä), tämän lisäksi muistiini ja mahdollisesti myös parin muun viattoman tarkkailijan verkkokalvoille jäi jälki seuraavasta tapahtumasta…anteeksi.
Olin viettänyt vajaan viikon verran aikaa Rovajärven pöpelikössä. Leirin loppu ja ns. loppusota lähestyi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tykistöpatterit ampuivat kaiken käsillä olevan rautaromun keskitetysti pienelle alueelle. Armeija perinteiden mukaisesti tätä paukutusta katsomaan kerättiin kaikki joilla oli riittävästi mitaleja rinnassa, paljon pellinpaloja kauluksissa ja liian vähän tekemistä.
Loppupaukutusta edeltävänä yönä telttamajoituksemme oli viritelty suoalueen reunalle, pieneen kuusikkoon. Oli pakkasyö ja minulle oli napsahtanut kipinävuoro. Kipinävuoroni päätteeksi täytin kaminan puulla, herätin seuraavan reppanan ja päätin käväistä isommalla asialla. Puin päälleni kaiken mitä löysin, keräilin mukaani rullan vessapaperia, kenttälapion sekä rynnäkkökiväärin ja sitten pullahdin ulos teltasta.
Joukko osastomme autot ja tykit oli levitelty kaiken taiteen ja sääntöjen mukaisesti metsikköön kuusien suojaan, ja sanomattakin on selvää, että autojen tai tykkien viereen ei saa rakentaa kakkaa. Metsän reuna oli miinoitettu teltoilla ja sinnekään ei kannata viritellä gaagelberiä, siitäkin tulee sanomista. Niinpä minä sitten raahustin suoaukealle. Kun lapissa on pimeä niin siellä on oikeasti pimeä, hortoilin aikani lumihangessa ja lopulta totesin, että olin riittävän kaukana kaikesta.
Kaivoin hankeen pienen poteron, asetin kiväärini nojalleen kenttälapion kanssa ja asensin vessapaperirullan kiväärin piippuun. Asettelin itseni asioilleni ja… yläpuoliselle taivaalle ammuttiin valoraketti joka valaisi koko sen saamarin suoaukean, sekä toki myös minut. Yläpuolelleni kerääntyi 2-3 hävittäjälentokonetta, jumankauta lentonäytös Lapin yössä, valoraketin kajossa. Suoaukean reunoille oli kaiken lisäksi kertynyt kantapeikkoja ja muita korkea-arvoisia vieraita. Ei auttanut vaikka kuinka huusi, että kakkarauha, ei ole hyvä kakkia valoraketin valossa, kun ympärillä on kymmeniä ihmisiä ja päällä pörrää hävittäjälentokoneet, siinä nyrjähtää herkkä mieli ja tulee ummetus. Hämmentyneitä olivat varmaan myös nuo lentotaistelunäytöksen katsojat, keskellä nevaa istuu tuntematon sotilas (onneksi), häikäistyivätköhän raukat valkeista pakaroista?
En joutunut raportoimaan tilanteesta teltallakaan, olivat nähneet saman kuutamon…
(Juttu vuodelta 2017)
