Taas hoksasin selkeän merkin siitä että minä olen ensisijaisesti isä, toissijaisesti vanhempaa sukupolvea ja kolmanneksi, minä olen vähän itara. Ja pakko todeta että muksuista en luovu kuin kilon paloina, ikääni en voi vaikuttaa, ja en minä varmaankaan opi enää tuhlaavaksi. Mutta sen minä sanon että olisi mukava joskus syödä taas muutakin kuin kanttipaloja. Jumankekka, nih.
Minä en ihan hirveästi syö leipää. En vain ole tottunut siihen. Sitäpaitsi nykyään kaikki leivät on kauraleipää ja siitä minä en edes oikein välitä, olkoon vaan terveellisempää mutta silti. Totta kai hernekeiton ja kalakeiton kanssa pitää olla tummaa leipää, ja toisaalta pastan tai pinaattikeiton kanssa vaaleaa leipää, muuten ei tule hommasta mitään. Mutta sillälailla muuten minä en leipää juurikaan syö, ei ole juusto- tai makkaravoileipä minun evästä yleensä.
Välillä kuitenkin tulee sellainen olo että nyt minä voisin syödä sitä leipää, vaikka teen kanssa. Eilen tuli sellainen olo.
Menin leipälaatikolle ja pengoin koko kirstun läpi. Jumankauta, ainoat palat mitä löysin oli 4 kanttipalaa. Miten voi olla muka neljä kanttipalaa. Ei taida maistua kanttipalat meidän muksuille, ovat vaikka mielummin ilman.
Eli kyllä, yksi merkki siitä että olet isä, on se että syöt vain niitä saakelin kanttipaloja. Ja juu, selkeästi olen vanhempaa sukupolvea ja itara kun rintaan pistää välittömästi jos yritän laittaa sellaisen kanttipalan tunkiolle menevään kuljetukseen. Menkääpä katsomaan mummojen kaappeihin, siellä on kasa viilipurkkeja pestynä, ne on vielä vanhempaa sukupolvea kuin minä.
Joku päivä minä räväytän ja ostan itselleni ihan oman pehmeän ja vaalean leivän, enkä syö siitä kanttipaloja, pistän elämän risaiseksi. Ja jo tätä kirjoittaessani minä tiedän että jos näin tapahtuisi, niin minä silti söisin ne hemmetin kanttipalat.
Perskule, olen minä kyllä melko ikäloppu kääkkä.
