(Tarina julkaistu 1.12.2019)
Talvisota alkoi eilen, 80 vuotta taaksepäin katsottuna. Pari päivää sitten poikani Arttu kyseli, että mitä minä muistan talvisodasta? Aluksi ajattelin että ukkelilla on vielä vähän opeteltavaa aikakäsityksestä mutta toisaalta, muistanhan minä. 70-luvulla talvi- ja jatkosodalla ei ollut kovin hyvä klangi. Sodan käyneitä miehiä ei juurikaan arvostettu, ja ukkelit tuppasivat pitämään mölyt mahassa. Isäni isä menehtyi jatkosodassa, ja Topi ukista oli jäänyt uskoakseni iso pala rintamalle. Se pala ei kylläkään ollut fyysinen. Topi oli maailman sydämmellisin vaari, sen pahin kirosana oli voi hyvät pyssyt, ja ikinä, ikinä se ei minulle puhunut sodasta.
Miten minä siis voisin muistaa yhtään mitään talvisodasta?
Eihän näitä sodan läpikäyneitä ihmisiä ole enää edes jäljellä. Koska minulla on ollut tapana kirjoitella jotakin jargonia näin sunnuntaiaamuna niin tällainen valui kynää myöden paperille, tai siis ipadille. Melko siirappista, anteeksi siitä.
Kun minä pikkupoikana asustelin Tapanilassa, ei tämä Pohjois-Helsingin nurkkaus ollut vielä ikääntyvien hipsterien hyvältä tuoksuva toivekoti. Tuolloin Mosa koostui hiekkateistä, rikkinäisistä rintamamiestaloista, ulkovessoista ja hienoisesta kusenkärystä. Tapanilan ala-astetta vastapäätä oli vanha puutalo jossa asusteli oikeita juoppoja.
70-luvulla puliukot eli spurgut olivat hyväntahtoisia sodan läpikäyneitä reppanoita. Kun kaikki muu oli loppu, ne joi ringissä lasolia. Sitten ne yrjösivät sen yhteiseen kuppiin, josta se vedettiin vielä takaisin tauluun. Näiltä miehiltä puuttui varpaita, sormia, jalkoja ja käsiä. Osa raajoista oli jäänyt rintamalle, ja osa paleltunut pakkasessa sodan jälkeen, toisenlaisessa kamppailussa. Uskon kuitenkin että suurin pala näistä miehistä puuttui sieltä rintakehän sisältä. Osittain se oli pirstoutunut lumihangelle sodassa, ja loppu lytättiin 60-70-luvun aliarvostuksella.
Minä muistan kun minä ja kaverit pällisteltiin koulun punaisen aidan takaa sinne juoppojen pihalle, kerran siellä oli kissinpentuja, ja kerran taas ambulanssi. Välillä sieltä kuului huutoa. Ikinä näistä ukkeleista ei ollut haittaa, ja koskaan ei opettajat puhuneet niistä pahaa, tai varoitelleet.
Tai hetkinen, kyllä siellä yksi selkeä tapahtuma oli josta saattoi tulla kupru Tepposen koulunkäyntiin. Uskon että epäilyt kohdistuivat keltaisen talon asukkaisiin. Matematiikan koe jouduttiin perumaan kun joku oli juonut sinikopiokoneen nesteet. Ei saanut talonmies tehtyä koepapereita. En ole silti katkera, minä en ikinä siitä matematiikasta niin perustanutkaan. Opettaja Tavastjerna oli kuitenkin hieman närkästynyt.
Toinen muistikuva sodasta syntyi Siltamäen uimahallissa
Lapsuudenkaverini Timppa ja minä kävimme Siltamäen uimahallissa uimassa. Siltamäkeen mentiin joko pyörillä tai numero 70 bussilla. Uimahallissa oli 16m pituinen allas, ja mukuloille pieni kahluuallas. Vedessä oli niin paljon klooria, että pellavatukkaisten poikien tukka vihersi jo yhden käyntikerran jälkeen, ja auta armias jos sukeltelit silmät auki, silmät oli kuin särjellä.
Sisäänpääsy maksoi sen markan, ja mukana piti olla oma saippua ja uikkarit. Jos ei ollut saippuaa, piti se saakutin saippuapala ostaa. Kerran yksi täti käräytti meidät jonossa siitä että meillä ei ollut saippuaa, onneksi Timppa lainasi minulle rahat.
Kun me Timpan kanssa sitten kiiruhdettiin saunasta altaalle, odotti meitä uima-altaan metalliportaiden vieressä hämmentävä näky. Lattialla lojui lukemattomia tekoraajoja, käsiä ja jalkoja, puisia ja muovisia, koukuilla ja ilman. Vedessä pyörähteli vanhempia ukkelinpalasia. Osa eteni pelkillä käsillä, osa taas potki eteenpäin yhdellä jalalla. Minä jäin katsomaan tilannetta suu ammollaan. Uimahallin saunassa nämä sedät höpisivät toisilleen juttuja jotka hiljenivät kun me räkänokat noustiin lauteille. Jopa pikkupoikana hoksasin että näitä ukkeleita yhdisti jokin asia josta juteltiin vain keskenään.
Toivottavasti minä saan välitettyä noille minun lapsilleni sen arvostuksen jota minä näitä ihmisiä kohtaan tunnen.
Enkä pelkästään noita särkyneitä kohtaan, mutta ne on ne jotka eivät tuolloin voineet piilottaa arpiaan. Nykyään niitä ei onneksi tarvitse enää piilotella.
Terveisin pullamössösukupolven edustaja Teppo
(juttu vuodelta 2019)
