Olen työskennellyt yhden kesän keinosiementäjänä, Lestijärvellä. Se on 90 luvun alun Lestijärvi melkoinen kokemus helsinkiläispojalle. Älkää käsittäkö väärin, kunta on kaunis kuin mikä ja tilalliset ovat mukavia. Tähänastisen elämäni paras saunakin sijaitsee kyseisessä kunnassa. Olin uistelemassa ja rannalla köpötteli kaveri joka tuskin oli menettänyt toista jalkaansa diabetekselle… Ukkeli huusi että heidän taisteluryhmänsä on jo saunonut ja jos haluan, voin käydä saunassa. Eli kalareissun päätteeksi pääsin saunomaan paikallisessa sotaveteraanien savusaunassa, jälkilöylyissä. Ylivoimaisesti paras sauna maailmassa.
Lestijärven kylä oli suhteellisen väsynyt paikka, Discolandiakin oli tanssittu konkurssiin, enää ei lepattaneet ylileveät lahkeet, turhaan pyöri paikalla Reisjärven kylältä lähtenyt yksinäinen Toyota Tercel täytettynä paikallisilla John Travoltoilla.
Asustelin vanhainkodin nurkissa, edellinen asukas oli nähtävästi vaihtanut hiippakuntaa ja perikunta oli tehnyt selvää perinnöstä. Kämpästä ei löytynyt sänkyä tai edes sohvaa, olin saanut lainaksi patjan ja siten enää ei tarvinnut nukkua pyyhkeen päällä. Patjan olin runnonut vaatekomeroon, se oli nimittäin ainoa paikka mistä edellisen asukkaan suku ei ollut irrottanut valaisimia. Vaatekomeron yksinäinen Airam valaisin 2×1.5 metrisen kopperon varsin näppärästi. Niinpä Tepponen tuli ulos kaapista joka aamu.
Kerroin teille aikaisemmin kapakkakierroksestani Lestijärven kylällä yhtenä kesäiltana v. 1992 Nyt sitten avaudun hyvin lyhyestä ralliurastani.
Seminologeilla tuppasi olemaan usein kiirus, äpylin kiima kun ei viivyttelyä kestänyt. Paikallinen osuuskunta oli panostanut liikuntavälineisiin, pappatunturin ja polkupyörän sijaan salkkusonnit olivat saaneet käyttöönsä varsin vauhdikkailla ajopelit. Minä sain alleni pakasta vedetyn Opel Corsa Swingin, 1.4 litran suorasuihkutusmoottorilla. Varmaan oli käytössä ainakin 72 kpl raivoavia hevosvoimia. Kuten tiedätte, olen lähtöisin Helsingistä, asfalttikaduilta. Olen kuljettanut nuoruudessani työkseni tavaraa ympäri Helsinkiä ja auton veivaaminen oli minulle melko tuttua… asfaltilla. Ei ole pikiteitä Pohjois- Pohjanmaalla, paitsi ohitusteillä. Saakelinmoista sorapätkää sensijaan riitti joka suuntaan.
Alussa kulkuni oli varsin maltillista, soratien pohja oli liukas ja arvaamaton, siinä meinasi sonnipoikien latingit sulaa typpisäiliöihin kun T. Heinolan mällikuljetus eteni hiljakseen sorapinnalla. Parissa viikossa aloin kuitenkin tottua tiestöön ja nopeus kohosi reippaasti. Kuukauden kaahailun jälkeen tunsin sorapätkät kuin omat taskuni ja ihmettelin itsekin oivallisia ajouravalintojani. Oikein odotin että pääsin kaahailemaan yhtä erityisen mutkittelevaa tienpätkää. Tällä kyseisellä taipaleella Opelin etuveto oli todellakin rajoilla, etupyörät roiskivat soraa pientareelle. Ihan oikeasti tuntui siltä että varsin on hieno harrastus tämä hiekkateillä kaahailu.
Eräänä päivänä päästelin jälleen mutkia suoriksi venttiilit nakuttaen, höyryävä typpisäiliö takakontissa. Siemenet hölskyivät ja jarruvalo ei todellakaan polttanut selkää… yllättäen Taustapeiliin ilmestyi vanha pyöreälamppuinen ja viininpunainen kombi Tshernobili eli farmarimallinen Lada. Laatokka pysyi liimattuna takakonttiini kaikista karisteluyrityksistäni huolimatta, se vielä vilkutteli valojaan, lopulta lada siirtyi vasemmalle ja pörähti ohitseni ihan saakelin lujaa. Kuskina istui ärtyneen näköinen arviolta n. 85v vanha pappa, piippu suussa… se ukkeli hävisi pölyn keskelle. Minä himmasin kaasua ja ajelin rauhassa loppupätkän, ei tule helsinkiläispojasta sorateiden virtuoosia, teiden tukkona olin, asfalttipätkille on Tepponen tehty…
(Juttu vuodelta 2017)
