Nyt alkaa olemaan Tepposen levadat käppäilty. Me on tampattu menemään joka ikisenä päivänä jollakin viemärin vierustalla, ja vaikka nämä hienoja ovatkin niin päätettiin, että nyt saa riittää. Minä tykkään siitä paikallisesta ikimetsästä, laurisilvaksi kutsuvat täällä, ei ole käsittääkseni nimetty Silvan Laurin mukaan. Minusta se on ikivihreää metsää parhaimmillaan, ja kun näillä alkuasukkailla ei ole tapana nakata kaikkea muovia ja roskaa metsään, on ne suomalaisenkin mielestä jotakuinkin siistejä.
Niinpä me päädyttiin köpöttelemään meidän tämän reissun viimeisen levadakävely Caldeirao Verden nurkilla. On muuten hieno paikka. Viheriän eri sävyjä joka paikka täynnä. Ainoa miinuspuoli on se, että reissu on edestakainen ja turisteja rahdataan sinne bussilasteittain. Meidän edelle, ja taakse, ei sattunut kun kaksi bussillista, mutta koska minulla on pömppämaha, ja niin oli niillä vastaantulijoillakin, niin nyt minulla on paidassa reikä navan kohdalla. Ihan liian tuttavallista touhua. Ei ole hienoa kun peilikuvalta näyttävä turisti hinkkaa mahaa minun mahaani vasten.
Ehdottaisin että laittaisivat miehiä ja naisia omissa busseissaan, vuoronperään. Mutta saattaisi nyky-yhteiskunnassa kalikka kolahtaa bussikuskia Os Calcaneukseen, löytyy nilkan alueelta tämä luu.
Tämä oli yhtälailla äärettömän hieno levada. Putouksia, muutama jyrkempi rinne ilman suojaköysiä, ihan vaan että saatiin Suvin verenpaineet ylös. Lisäksi siellä oli useampi tunneli. Minulla on vieläkin nuppi täynnä kuhmuja, siellä on tunneleissa katto matalalla, lyhytkasvuista porukkaa on paikalliset selkeästi. Tämä reissu on yhteensä 12 km pituinen, ja jos haluaa jatkaa niin pienellä jatkopalalla matkaan saa 3 km lisää. Meillä oli edessä kaksi bussilastillista minun kaltaisia pömppämahoja ja minä totesin että nyt Heinolat oikaisee, minä en ole vapaaehtoisesti uudelleen tappituntumalla tuohon porukkaan 200 m pudotuksen äärellä.
Tiedättekö muuten mitä paikalliset kaverit ovat hoksanneet? Ne on istuttaneet levadaan taimenia. Arvatkaa millaisen vaikutuksen ne tekee tällaiseen ekohörhöön joka on sotkeutunut virtavesien kuntoutukseen. No eivät ne siellä sukua jatka mutta hienolta näytti kun vesikanavassa oli morapuukon mittaisia taimenia.
Toinen hieno juttu mikä pitää tässä mainita on se, että kyllä on muuten luoja asentanut näppärän putken meihin miehiin. Erittäin käyttökelpoinen vehje myös pissaamiseen. Kun kolmelle meidän porukasta iski pissahätä siellä kääntöpaikalla, niin minä pääsin melko helpolla. Yhdelle ikävä kyllä sattui jykevämpi hätä. Oli muuten elämäni nopein levadalta paluu. Ohitettiin muunmuassa porukka joka oli mennyt meistä kerran ohi. Ohituksen lähestyessä kerroin tälle hätähousullemme, että älä kokoajan kerro siitä kakkahädästä, täällä voi olla muitakin suomalaisia. Ohitettavan porukan keulilta kuului selvällä suomella että ihan turha enää mykistyä, on tiedetty jo vartin verran että jollakin on kohta talletus pöksyssä. Minä olisin luovuttanut henkilökohtaisesti jo ajat sitten. Helppohan se on levadassa pakarat pestä.
Köpöteltiin reissu niin rivakasti, että oltiin jo tunti ennen noutoaikaa lähtöpaikalla. Onneksi sieltä löytyi pieni kahvila joka nescafen lisäksi tarjoili paikallista sisäistä villapaitaa. Melko lähellä olin taas taivaspaikkaani kun istuskelin puiden varjossa ja katselin omaa perhettä. Kädessä lasillinen ponchaa, toinen käsi vaimon ympärillä, muksut ties missä mutta turvassa kuitenkin. Hyvältä tuntui.
Illalla käytiin Madeiran parhaaksi arvioidussa espetada paikassa, Santo Antoniossa. Se on paikka johon ei saa tehtyä varauksia, ja alkuasukkaat käy siellä. Mentiin seitsemäksi ja saatiin paikat heti. Yritin tilata kolme tikkua meille neljälle mutta tarjoilija sanoi että ota kaksi ja tilaa sitten lisää jos koet tarpeelliseksi, sama juttu perunoiden kanssa. Ei tarvinnut tilata lisää tikkuja tai perunoita. Liha oli ihan täydellistä, ja muukin homma kohdallaan, meidän syödessä pihalle kerääntyi jono turisteja ja paikallisia, kaikki odottivat kiltisti vuoroaan. Mutta se on pakko sanoa, että vaikka eväs oli loistavaa, oli kyseessä pikaruokapaikka. 20 tarjoilijaa kimpoili pitkin poikin ja hoiti hommansa, vieläpä hyvin, silti poislähtiessä oli itselläkin kiirus. Ei siksi että olisi ollut hätä, vaan siksi että kiire tarttuu. Tästä pitänee oppia ehkä jotain.
Mukavaa sunnuntai-iltaa sinne kotoSuomeen. Minun on pakko myöntää, että minulla käy elämä täällä vähän pitkäveteiseksi. Oikeasti on jo vähän ikävä kotiin.
