Näätätalopestini aikaan saareen oli tulossa uusia asukkaita, vesikoita. Lajihan on suomesta syrjäytetty lähes sukupuuttoon ja nämä veijarit olivat tulossa Eestistä. Vesikoille kunnostettiin betonista avotarhaa, kyseessä oli rakennelma joka muistutti lähinnä jättimäistä kaivonrengasta. Vesikkoja odotteleva tarha vaati raakkaamista, sen pohja oli helppohoitoisten ja elinvoimaisten pihakoristeiden, elikkästen nokkosten, koiranputken ja horsman, peittämä.
Oli aurinkoinen ja lämmin päivä ja minä huhkin häkissä pelkissä shortseissa. Ruskettunut ja atleettinen vartaloni oli hikinen, mikä puolestaan vain korosti lihaksikasta varttani… Eli oikeasti kalpea, likainen ja itikansyömä kroppa jossa rasvaa oli vain kielessä ja käsivarretkin olivat niin lihaksikkaat ja paksut, että nyrkkitappelussa tuli syyte ruoskimisesta…
Yleensä tuolloin aina joku neropatti huusi laidalta että mikäs apina se tässä häkissä asustaa, tällä kertaa kuitenkin tilanne oli toinen. Laidan yli kurkki pellavapäinen pikkutyttö jonka seurana oli vähintäänkin nätin näköinen äiti. Pikkutyttö kysyi, että mikä eläin se tässä paikassa asuu, äiti vastasi samalla minulle silmää iskien että rantaleijona, siinä kävi korvin kuultava rutina selkärangassa kun meikäläisen rinta röyhistyi…
Nykyään meikäläistä ei kyllä luultaisi rantaleijonaksi, mutta jos olisi viikset niin menisin mursusta, kun on nuo luisut hartiat ja pömppämaha…
Jaa
Rantaleijona – Korkeasaari (osa 5/5)
