Jaa

Taakka

Minun isäni on 87 vuotta vanha ukkeli. Sen nimi on Seppo. Seppo on 30-luvun kasvatti. Ei ole ollut helpoin syntymävuosikymmen, ainakaan Suomessa. Sepolta minä olen oppinut elämän kunnioituksen, ehkä voisi sanoa vielä tarkennuksena että eläinten kunnioituksen.
Tuo minulle niin niin kovin tärkeä ukkeli on auttamatta kääntymässä elonkaarensa loppupätkälle, ei voi mitään. Enintään 10 vuotta on tuolla äijällä reipasta peliaikaa, sitten se alkaa olemaan kehäraakki. Tässä kohtaa painotan että se vetää vielä vihapäissään leuan tai pari, ja punnertaa 20 punnerrusta, eli kovakuntoinen ukko.

Kun tuon Sepposen (sitä ei todellakaan saa kutsua Supposeksi, minä kiellän) kanssa keskustelee koirista, niin välittömästi pystyy se luettelemaan elämässään mukana olleet koirat, ei asustele Sepon nupissa vielä alzheimer. Koska minä olen koiraihminen niin minusta se olisi hämmentävää että se ei pystyisi luettelemaan listaa Ani, Kivakaveri, Manta, Russe, Atte ja Häxan.

Kun tuon isän kanssa käynnistää tuon keskustelun noista koirista niin vieläkin, lähes 80 vuotta tapahtuman jälkeen, alkavasta dementiasta huolimatta, kostuu ukkelilta silmät ja se toteaa että se teki väärin. Mitä voi sanoa miehelle joka 14 v ikäisenä, sodassa isänsä menettäneenä, tekee itsekkään päätöksen?

Nyt minun on pakko vähän valottaa taustoja.

Minun isäni sai teini-iän kynnyksellä oman koiran, saksanpaimenkoiran nimeltään Ani. Ani oli isäni ensimmäinen koira. Uskon että 13 v ikäinen Seppo sai koiran huonoilla perusteilla. Isäni isä kaatui sodassa, isäni olessa 5 v ikäinen. Isäni muuten pyysi erikseen korjaamaan että sodassa ei kuolla, siellä kaadutaan. Veikkaan että Helvillä, isäni äidillä, oli takuulla lapaset melko täynnä. Oletan että keskenkasvuinen Seppo meni kun viitapiru pitkin Munkkivuoren rantoja ja kallioita. Veikkaan että Helvin mielestä koira voisi olla 13 v vanhalle pojalle hyvä ystävä.

Isä mennä kolisteli Anin kanssa pitkinpoikin läntistä Helsinkiä. Minun mielessäni ne on olleet kuin paita ja parillinen määrä pakaroita. Tuohon aikaan palveluskoirien koulutus saattoi tapahtua myös niin että koira lähetettiin ulkopuoliselle ihmiselle oppiin. Ani joutui/pääsi Marttilan Urholle Varkauteen opetettavaksi. Urho oli isäni isän paras kaveri.
Ani vietti Urhon luona 6kk ja kun palautuksen aika tuli, totesi tämä kouluttaja että hänellä ei ole ikinä ollut koulutettavanaan niin hienoa koiraa kuin Ani. Urho pyysi että voisiko hän saada Anin omakseen. Isäni sanoi ei.

Vielä tänäkin päivänä isäni sanoo että tämä oli väärä päätös, ja sen silmäkulma kostuu. Isäni mielestä Ani olisi nauttinut elämästään tuon kouluttajan kanssa. Minä en tiedä totuutta, mutta sen minä tiedän että tämä asia on yksi niistä syistä miksi minä omaa isääni arvostan. Jos miestä vielä lähes 80 v tapahtuman jälkeen harmittaa että eläintä tuli kohdeltua väärin niin ei voi olla huono ukkeli.