Se on kyllä äärettömän monipuolinen koirarotu tämä Airendale. Kuten meidän sivuja seuraavat ihmiset jo tietävätkin, sopii Airedale mainiosti ankkojen ja lampaiden paimennukseen. Näppärästi hiekottaa se pienehkön kaupungin pääväylän ja tarvittaessa ruiskumaalaa paneliverhon (ripulilla). Oven pönkkänä toimii moitteetta ja luolaston suunnittelussa sekä toteutuksessa on ihan briljantti. Harvempi ihminen kuitenkaan on hoksannut, että se toimii hyvin karhuhälyttimenä.
Minä harrastelin ennen kalastusta, jopa melkoisen paljon, nyttemmin ei enää kerkeä. Minä jopa harrastin perhokalastusta. Osalle saattaa tulla mieleen leveä, kauniisti soljuva joki jonka keskellä seisoskelee yksinäinen kaveri. Ukkelilla on kaulaan asti ulottuvat saappaat ja sen lantiolla roikkuu pajusta punottu kalakori. Äijän päässä on huopahattu joka on täynnä perhoja. Kädessään sillä on vapa jota se heiluttelee rytmikkäästi ja ilmassa liikkuu lähes hypnoottisesti edestakaisin kulkeva siima. Tietysti sen siiman päässä on omin käsin punottu korumaisen kaunis perho.
Paskat, ei kyllä pidä paikkaansa. Pienessä purossa seisoo lohduttomasti itkevä kaveri jonka ympärillä pörrää n. 657kpl hyttysiä ja pari paarmaa. Toinen saapas on juuri hörpännyt vettä ja risan lippalakin hikinauha vuotaa joten OFF hyttyskarkotteella marinoitu otsahiki valuu silmiin, kirvelee ihan saakelisti. Mutta ei se itku siitä johdu. Sitä harmittaa kun siima on sotkussa, perho kiinni puskassa ja siksi vavan kärki poikki. Muutoin on kyllä hieno harrastus. Tarina kertoo, että Mooses oli ensimmäinen perhokalastaja – sekin istui kaislikossa ja itki.
Me siis oltiin Arttu Airendaalin kanssa purolla kalassa. Oli heinäkuun aikainen aamu ja kalastuspaikkana maailman salaisin taimenpuro lounaisessa osassa kotimaatamme. Aamun usva oli juuri luovuttamassa paikkansa alkavalle auringonpaisteelle. Arttu seuraili kulkuani ja vietti koiranelämää. Eli nuuski heinätupsukoita ja nukahteli sammalmättäille. Puro oli sellainen paikoin yli hypättävä liru, välillä se leveni muutaman metrin levyiseksi lompoloksi. Puron vastaranta oli pelkkää pajukkoa, sellaista josta pääsee helposti läpi, tankilla.
Vispasin viatonta perhoparkaa ja aivoni olivat tapojeni mukaan narikassa ja narikkalappu hukassa. Olin havahtunut hetkinen sitten siihen tosiasiaan, että uskollinen koiruuteni oli yllättäen kadonnut paikalta. Huutelin sitä muutaman kerran, mutta ei näkynyt uljasta vahtikoiraani. Arvelin että se oli pitkästynyt ja lähtenyt parin kilometrin päässä sijaitsevalle kämpällemme. Minä jatkoin kalastelua ja mietin että kohta pitää laittaa pillit pussiin. Yllättäen kuulin puron vastarannalta niskavillat pystyyn nostattavaa ynähtelyä. Ääni oli nimittäin tuttu korkeasaaresta. Hoivasin Saaressa yhden kesän Karhulinnan karhuja ja siellä emokarhu kutsui kolmea pentuaan juurikin vastaavalla ääntelyllä. Yhtään ei mieltä rauhoittanut se, että läheisen maatalon isäntä oli juurikin edellisenä päivänä uikuttanut että karhuemo pentuineen oli rikkonut hunajanhimoissaan kaikki sen mehiläispesät. Voidaan todeta, että Teppo kokosi kalakamppeet kohtalaisen vikkelästi nippuun. Siimakin tuli kelattua sisälle niin että savu nousi. Tepposen kotiin päin suuntautuva askel oli myös melko rivakka, saappaissa oleva purovesi vain vaahtosi. Yhtään ei huvittanut jäädä avustamaan sitä emokarhua niiden pentujen etsimisessä.
Kämpille saapuessani törmäsin päärakennuksen kiviportailla torkkuvaan Arttu Airedaleen. Kovin oli Arttu oli iloinen että karhu ei minua syönyt, häntää heilutti ja hymyili terrierimäisesti. Eli kyllä on karhuvarma rotu kyseessä. Takuulla tietää milloin on karhuja lähistöllä, heti katoaa häivehävittäjämäisen äänettömästi paikalta, eikä tule takaisin, edes kutsusta.
(Juttu vuodelta 2019)
