Kun minä olin pikkupoika, meillä asusteli Airedalen terrieri nimeltään Amanda tai siis Manta. Manta oli juurikin sellainen koira, jonka jokainen pikkupoika tarvitsisi rinnalleen. Narttu airedaleterrierin äidinvaistot ovat nimittäin parasta A-luokkaa. Manta muun muassa opetti minulle käyttäytymissäännöt ja viattomien luontokappaleiden arvostuksen. Ja ei, Manta ei todellakaan käyttänyt pelkästään positiivista vahvistamista. Toisaalta Manta myös toimi vähän niin kuin se yksi tyyppi Ultra Bra -yhtyeen kappaleessa, se todellakin suojeli minua kaikelta.
Manta oli sukupuolelleen tyypillisesti, mitenköhän minä nyt sanani asettelisin, hippasen perso ruualle. Mantan eritysherkkua oli kaikki. Jos ruokapöydästä tipahti vaikkapa vain pieni palanen porkkanaa, piti kaikkien paikalla olevien jäätyä. Manta kuuli lattialle pudonneen porkkanan aiheuttaman kopsahduksen 20m päähän, parin suljetun oven läpi, aina talon alakertaan asti. Kun porkkana läpsähti lattiaan, kuului seuraavaksi ääni, joka syntyy siitä, kun terrierin kynnet raastoivat parkettia. Armottomasti lähestyvä kolina nostatti läsnäolijoiden niskavillat kauhusta pystyyn. Auta armias, jos joku tietämätön reppana erehtyi kurkottamaan lattialle pudonnutta ruuanpalaa kohti, kiristysside ja metreittäin laastaria tuli vähintäänkin tarpeeseen.
80-luvun alussa naudanliha oli melko epätavallinen eväs suomalaisessa ruokapöydässä. Naudanlihaan saattoi törmätä muutamana sunnuntaina, silloin kun oli tulossa vieraita. Sattuipa kerran, että isäni Seppo oli hommannut ison kimpaleen naudan sisäfilettä. Isä oli purkamassa kauppakassia ja Manta kollasi lattialle jäänyttä muovipussia. Pussissa pötkötteli kilon köntti sisäfilettä, paperikääreeseen rullattuna. Amanda Ahne nappasi herkkupötkön ja syöksyi valoa nopeammin sohvan taakse nauttimaan vaivalla pyydystämäänsä saalista.
Isäni huomasi rikoksen ja syöksyi filerosvon perään. Ylipainoisesta airendalenartusta näkyi pelkästään typistetty hännäntöpö ja pyöreät, karvaiset pakarat. Isäni otti koiruutta vyötäröstä kiinni ja veti osittain sohvan alle työntyneen kriminaalin näkyviin. Tämä toimenpide lisäsi entisestään Mantan ruokailutahtia. Alle kymmenessä sekunnissa Manta oli nielaissut lähes koko mötikän, papereineen ja päivineen.
Isäni tarttui Mantaa leuoista ja avasi molokin kidan. Nielun pohjalta pilkisti file mignon, joka on siis sisäfileen pää. Mantan ilmankulku oli totaalisen kaput, 10cm paksu sisäfile tukki koko nielun ja Mantan silmistä paistoi kauhu. Tänäkään päivänä en ole ihan varma, että mistä syystä, siitäkö että se tukehtuu, vai siitä että se menettää vaivalla varastamansa lihanpalan. Isä sai kiinni lihanpalan loppupäästä ja kiskoi sen takaisin päivänvaloon. Manta haukkasi taas hetkisen happea kyljellään maaten ja yritti tietysti heti perään napata uudelleen haltuunsa tuon lähes mahalaukussa käyneen herkkupalan.
Kuten arvaatte, isäni jämerä kiljaisu ja pakeneminen keittiöön lihanpalaa suojellen pelasti tilanteen. Jos ette usko, niin koittakaapa itse viedä vaikkapa vaimoltanne se viimeinen suklaapala kädestä. Karkuun pitää juosta, mieluummin mutkitellen.
Todellisuudessa Mantalle meinasi käydä köpelösti, nielun tarkastaminen ja vierasesineen poisto on juurikin se toimenpide, joka pelasti tilanteen. Toisaalta hotkiminen johti koko episodin syntyyn. Joskus pitää vaan tajuta, milloin koiran on parempi pitää saaliinsa. Ja kun ja jos saatte sen hotkitun asian pois sieltä nielusta niin laittakaa se pois, joko kassakaappiin tai 120cm syvyiseen kuoppaan, ja runsaasti multaa päälle, muuten se nimittäin takuulla kiinnostaa sitä koiruutta yhä edelleen.
Suvi sanoo, että koirien tärkein osattava asia on hyvä luoksetulo, minusta se tärkein käsky on irti. Minulla onkin aina ollut airedaleja, ei ne tule käskystä luokse kumminkaan.
Arvatkaa muuten, saivatko ne vieraat syötäväkseen sitä lähes mahalaukussa raakakypsytettyä sisäfilettä. Sitäpä tämä tarina ei kerro.
Katso tukehtuvan koiran ensiapuvideo osoitteesta https://www.eisepure.fi/kurssi/tukehtuminen/
(Kannen kuvassa Tepon koira Alli)
