Minun käsiini eksyy aina välillä sellaisia potilaita jotka eivät suostu syömään, ja silti ne on ylipainoisia. Minä sitten pällistelen niitä parhaan kykyni mukaan. Haastattelen omistajaa ja kyselen että mitä se oikein syö? Jaa ei syö yhtään mitään? No mitenkäs tuo tarpeidenteko? Pissaako normaalisti ja entäpä kakka? Sitten minä saatan jopa ottaa verinäytteitä ja selvittää että kuinka pelaa kilpirauhanen, ja mitä kuuluu lisämunuaiselle?
Aina silloin tällöin, pitkällisten pähkäilyjen jälkeen, päädytään sitten siihen toteamukseen että saakeli, tämä koira sairastaa status groncelia, eli se on jumalattoman nirso. Ja nyt minä en siis vähättele syömättömyyttä. Jos koira ei syö (ja kissa varsinkin), niin ei saa ensimmäisenä olettaa että kyse on siitä että ei vain maistu, tahtoo maksapateeta. Syömättömyyteen nimittäin kuolee. Kissi voi olla syömättä maksimissaan 3 päivää, sitten sillä leipoo maksa kiinni, koira pärjää pidempään mutta silti, eivät pyri eläimet normaalisti missimittoihin.
Minä luulen, että tuollaisen terveen mutta ronkelin koiran ruokinnassa pitää olla johdonmukainen ja sitä pitää palkita oikeista asioista. Tavallisesti se palkitseminen menee nimittäin pieleen jo siellä elonkaaren alkuvaiheessa. Ajatelkaapa hetkinen. Alla on kuvattu yksi palkitsemiseen perustuva koulutusmenetelmä, hienosti oppii tuolla keinoin nirsoksi.
Ensin pennun kippoon tulee papanoita. Sitten se pentu jättää jostain syystä syömättä ne nappulat, ja omistajaparka palkitsee sen nirsoilusta laittamalla papanoitten päälle jotain hyvää. Vikkelästi tajuaa pentu että kun odottaa päivän niin sinne kuppiin tulee lihahyytelöä. Ja kun sen hyytelön vetää tauluun ja jättää taas ne papanat syömättä, niin sitten saa lisää herkkuja. Vaikkapa maksalaatikkoa, ja maksapateeta, sitä Snelmannin maalaismallia, ei sitä toista, koska siinä on sattumia.
En mene syvemmälle koulutustouhuihin, ei ole meikäläisen leipälaji, kuten ei koiran oikeaoppinen ruokintakaan. Mutta sen minä sanon että meillä ei olla kranttuja. Meidän koirat ilmoittaa viimeistään kello 21.00 että nyt pötyä pöytään tai muuten me tapetaan koko Tapanila. Temppu, tuo 45kg pallopää, hyppää sohvalle, haukkuu korvanjuuressa ja tuijottaa silmiin, ja tuo touhu loppuu vasta kun evästä on kupissa. Ja ei muuten ollut Pavlov väärässä, kun ruokalaatikon kansi avautuu, alkaa Tempulla valumaan kuola molemmista suupielistä. Tiedättekö muuten että sillä perusteella meidän lattiakin on melko suora, muutenhan se kuola tulisi vain toisesta suupielestä. Nih. Metkulle on laitettava vettä ruuan joukkoon, muuten se tukehtuu nappuloihin ahnehtimisen vuoksi. Eikä tuo Allikaan ruokakuppiin sylje.
Eli kun minä olen hämmästellyt näitä ruokahaluttomia ja ylipainoisia koiria potilaana niin nyt minä sitten sain kotiini vierailulle samanmoisen ennakkoluuloilla ladatun wuffen. Ei nyt mennä tähän koiran meille saapumiseen yhtään tämän syvemmälle, mutta eräänä aamuna minä kuitenkin heräsin siihen että meille oli kotiutunut sellainen vajaa 3 kg karvapallo, Tintti. Tintti oli ylipainoinen karvapallero, ja se ei suostunut syömään tarjoiltua evästä. Kun sen kippoon helisteli kokonaista 0.5dl kuivamuonaa, pällisteli tämä karvalla ympäröity peräaukko vuoronperään kippoa ja tarjoilijaa, ja kumpaakin yhtä halveksuen.
Minulla ei ole tapana tarjoilla vaihtoehtoisia eväitä, eli jos minulla olisi oma ravintola, ja tarjolla olisi kasvisvaihtoehtona aurajuustoriisipaistos, niin välttämättä ei kannattaisi kertoa että ei tykkää aurajuustosta. Minä siis en helly, eväät tauluun tai sitten ollaan nälässä.
Meidän perheen herkkäsielut, lue kaikki muut, tarjoili tälle ruokakriitikolle eväät kädestä. Nappula kerrallaan se sai tarvittavan annoksen, eli kokonaista 18 papanaa. Nyt 3 viikon kuluttua tämä koiruus käyttäytyy ihan samalla tavoin kuin meidän kaikki muutkin koirat. Kello 21.00 se alkaa härväämään, ja kun kipot on lattialla, päästelee se papanat ääntä kohti ilman sen kummempia mutinoita. Ja nyt kun se syö hyvällä ruokahalulla tuota kuivamuonaa, saa se nykyään myös makupaloja. Juuri eilen maistoi hauen perkeitä, ja lampaanpapanoita, palan juustoa ja lattialle pudonneen kalanruokapillerin. Eli äkkiä oppi, eikä se muuten ole enää ylipainoinenkaan.
Tämän kääpiökokoisen ruokakriitikon kohdalla homma meni alla kuvatun oppimiskäyrän mukaan. Kun se seitsemäs päivä ilman herkkuja tulee vastaan, tekee suurin osa koirista sen johtopäätelmään että pakko kai se on tällaistakin moskaa syödä. Veikkaan myös että meidän karvaisemman lauman ryhmäpaine on myös osaltaan vaikuttanut siihen että ruoka alkaa maistumaan. Hankala se kai on olla syömättä kun vieressä kaverit pistelee evästä ääntä kohti ja uhkaavasti näyttää siltä että pian ne syö myös sinun lautasen. Ja ihan oikeasti siis myös sen lautasen.
Minä uskon että koirilla pitää olla säännölliset ruoka-ajat. Minä myös uskon että koirien on hyvä syödä vaihtelevasti. Ei niin että tänään kuivamuonaa ja huomenna raakaruokaa, vaan niin että perusteena on joku hyväksi todettu ja helppo eväs, ja sitten siihen joukkoon tulee päivittäin jotain muuta, mutta äärimmäisen pieninä annoksina. Ei ne suoliston mikrobit tarvitse monipuolisen flooransa ylläpitoon isoja määriä, pari lampaanpapanaa ja hämähäkki sekä palanen terassilautaa riittää hyvin. Tuo ylläkuvattu on Allin päivällinen ja se sentään toimii meidän ulostesiirtopankkina.
Ja ei, minä en todellakaan anna ruokintaohjeita, ja ei, meille ei saa tulla koiria ruokailukouluun. Ja ei, jos koira on kipeä, tai sillä on IPD tai joku muu kirjainyhdistelmä niin ei saa kikkailla, silloin pitää ottaa yhteyttä ihmiseen joka osaa auttaa.
Mutta pyytäkää näytille sen neuvojan oma koira, jos se on läpipasko ja syö vain villiriisiä ja raakaa gnuantilooppia niin älkää ihan heti uskoko kaikkea mitä se sanoo.
Tällälailla tänään, mitäköhän huomenna?
(Kannessa kuvituskuva Canva Pro)
