Jaa

Forsiitin paukku

Meillä on se mökki siellä Hangossa. Juurikin se samainen paikka jossa minä ja jo edesmennyt koirani Arttu vietimme runsaasti todellista laatuaikaa. Pääasiallisesti minä kalastin, milloin veneestä, milloin rannasta, ja Arttu teki niitä koiralle tyypillisiä hommia. Eli nukkui, kuseskeli puskiin, nukkui lisää, haukkui lokkeja, nukkui ja haukkui vieraita veneilijöitä. Arttu vietti siis hyvää vanhan koiran elämää. Arttu oli ja on yhä minulle SE koira, kyllä te tiedätte mitä minä tarkoitan.

Hangon lähellä sijaitsee dynamiittitehdas, sen nimi on Forcit ja siellä on papaatti poikineen. Tuohon aikaan kyseinen tehdas suoritti koeammuntoja suhteellisen säännöllisesti. Nähtävästi tämänkin yrityksen piti ihan oikeasti tarkastaa, että tuote teki sen mitä oli luvattu, eli paukahti ihan huolella. Pauke oli kohtalaisen voimakasta, ei se pitkään kestänyt mutta aina se vähän säpsäytti.

Artusta oli tullut vanhemmiten vellipöksy, nuorena airedalenterrierinä se ei paukuista ollut moksiskaan, iän karttuessa räjähdykset alkoivat selvästi häiritsemään sitä ja viimeisinä vuosinaan se inhosi pauketta, yleensä se vetäytyi jonnekin suojaan ja odotteli keskityksen loppumista. Tuona päivänä vietin kesälomani viimeistä päivää, olin sopinut kunnaneläinlääkärin viransijaisuuden jälleen Posiolle ja vietimme viimeistä lomapäivää pienessä saaressa.

Heittelin virveliä kaikessa rauhassa, Arttu makoili kalliolla ja imeskeli itseensä toukokuista auringonvaloa. Juurikin tuolloin joku Forsiitin tehtaan liepeillä raapaisi tulitikun ja pauke alkoi. Arttu säpsähti ja painui korvat luimussa suojaan. En kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, jatkoin virvelöintiä ja kuuntelin kun dynamiitti paukkui. Pauke loppui ja minä jatkoin omaa touhuiluani, en huolestunut Artun häipymisestä, yleensä se saapui lähtöpaikalleen melko pian paukkeen loppumisen jälkeen.

Tällä kertaa kaveria ei kuulunutkaan takaisin, minä pakkailin tavarani ja pyysin Arttua paikalle, ei näkynyt karvapäätä. Minä huolestuin ja kiersin saaren huudellen koiruuttani. Tässä vaiheessa huolestuin tosissani. Arttu oli oppinut, että saaressa kannattaa olla lähistöllä kun tavaroita pakataan veneeseen, muuten joutuu juoksemaan hetkisen pätkää rannalla. Nyt kaveria ei vain kuulunut. Minä nostelin katajan ja kuusen laahusoksia, kurkin kivenkoloihin ja silmäilin jopa rantavedet, olin varma, että nyt tilanne meni vakavaksi, yhtään vitsailematta nähtiin Hangon yksinäisellä kalliosaarella juoksemassa itkevä kaljupää.

Lopulta nousin veneeseen ja ajelin pois saaresta, silmäilin ympärilleni koko ajomatkan, huutelin Arttua ja toisaalta toivoin ja toisaalta pelkäsin näkeväni koiruuden kelluvan hengettömänä aalloilla. Matkaa mökkisaareemme oli parisen kilometriä, eli uitavaa oli ihan huolella. Saareen päästyäni juoksin tämänkin saaren rantoja Arttua huudellen. Mökkinaapurimme, lähes 90v Kalle ihmetteli touhujani. Kerroin tapahtuneesta ja Kalle yritti lohduttaa, hän myös kertoi, että oli mielestään nähnyt Artun juoksevan pihapiirinsä läpi. Jätin tämän havainnon omaan arvoonsa, veikkasin, että papparaisen hoksottimet olivat tehneet Kallelle pienen jäynän.

Pakkailin itkuisena omat kamppeeni, suljin mökin oven ja mielessä kiersi, että miten minä voin ikinä palata takaisin paikkaan jonne koirani katosi. Ajatus iäksi kadonneesta koirasta oli todella musertava. Työnsin veneen vesille ja suuntasin mantereelle, ajoin veneen rantaan ja nostin sen pukeille, kuten satoja kertoja ennenkin, nyt vain ympärillä häärivä koira puuttui. Edessä olisi todella paskamaiset 2 kuukautta Lapissa.

Samaan aikaan venepaikalle saapui toinen mökkinaapuri joka ihmetteli, että mitäpä Arttu tekee yksinään autolla? Minulta putosi romppeet käsistä ja pinkaisin juoksuun, kipitin autolle sydän pamppaillen. Siellähän se pötkötteli auton edessä, kuin ihmettelemässä että missä minä oikein viivyn. Se nousi ylös ja venytteli kuten todella pitkän uintimatkan päälle kuuluukin. Helpotti. Kovasti.