Pääkaupunkiseudun paikallislehdessä oli juttu lemmikkieläinten surusta, eli siitä miltä lemmikistä tuntuu kun lemmikkikaveri menehtyy. Ja tietysti minulta löytyy tähänkin aiheeseen mielipide. Minulla oli koko lapsuuden ajan ollut aina kerrallaan vain yksi koira. Kun Mantan tai Russen aika tuli täyteen, tyhjeni talo kerrasta karvaisista perheenjäsenistä. Kaipaamaan jäi vain kasa karvattomia kädellisiä. Ja minä kyllä tiedän kuinka tyhjä sellainen talo on.
Seurustelun ja avioitumisen myötä minun talouteeni ilmestyi emännän lisäksi toinen koira. Minusta on hassua kuinka tarkasti koirat aistivat tilanteet, ja jopa valitsevat puolensa. Arttu, tuo Airendalen terrieri isolla A kirjaimella, ei tykännyt jos minun sängyssä nukkui joku muu, siis ilman minua. Se saattoi jopa hätistellä ylimääräisen pötköttelijän pois. Sama juttu oli Suvin, ensimmäisen vaimoni, Freksi koiralla, minä jouduin neuvottelemaan sen kanssa että sain kerätä omat vaatteet pois lattialta kun olin yöpynyt Suvin kämpillä.
Arttu oli aivan täysin minun koirani, se kyllä hyväksyi Suvin ja sieti Freksiä, mutta pitkin hampain. Ei nuo koirat ikinä tapelleet, mutta ei ne toisistaan kyllä välittäneetkään, yhtään. Eikä Arttu ihmeemmin välittänyt tuosta Suvista, sitäkin se sieti, kylläkin vähemmin pitkin hampain.
Kun Freksi sitten täysin yllättäen menehtyi, Arttu sai haistella viltin alla makaavan Freksin jäänteitä ja yhdellä nuuhkaisulla homma oli sille täysin selvä, kaveri on poissa kehästä.
Artun käytös Suvia kohtaan muuttui kertaheitolla hyväksyväksi. Arttu jopa hakeutui Suvin kainaloon sohvalle. Minä luulen että Freksi ja Arttu olivat jakaneet meidät, ja nyt kun Freksi oli poissa, Arttu koki että Suvi kuuluu myös sille. Arttu ei kyllä Freksiä jäänyt kaipaamaan.
Suvi hommasi lapinporokoira Taikan, ja Arttu totesi välittömästi että Taika on Suvin ja Suvi on Taikan. Minä ja Arttu pidettiin yhtä. Suvi ja minä työskenneltiin tuolloin kumpikin omilla tahoillamme ja siten Arttu koira ei missään vaiheessa elänyt varsinaista perhe elämää johon olisi kuulunut muita kuin minä ja se. Eipä se Taikakaan kyllä minua kummemmin kaverinaan pitänyt, pikemminkin sieti, välillä haukkui, kuten omistajansakin.
Kun minä sitten jouduin lopettamaan Artun (oli muuten minun koiranomistajaurani paskin homma), pääsi myös Taika morjenstamaan Artun ennen kuoppaamista. Myös tällä kertaa asia oli selvä yhdellä nuuhkaisulla. Ja tämän jälkeen Myös Taika otti selkeästi enemmän kontaktia minuun. En minä tiedä näkikö se kulmakarvojeni asennosta että minusta puuttuu iso palanen.
Sitten minä hommasin Aapon, eli Herra Hyväntuulen, ja sama homma toistui. Taika piti kuria Aapolle, ja Aapo oli minun koirani. Suvi yritti opetella ymmärtämään airedalea mutta ei siitä tullut oikein mitään. Niille jotka ei rotua tunne niin tiedoksi vaan että 9 vuotias airedale uros on melkolailla eri juttu kuin 1-2 vuotias airedale. Minä olin nähnyt niitä useamman joten minä tiesin mitä oli edessä, Suvi ei. Eli jälleen meillä oli kaksi pientä perhettä ja yksi lauma. Älkääkä käsittäkö että tämä olisi huono homma, sillä ei se ole. Minusta on ihan hyvä homma että koiralla on yksi omistaja ja monta ystävää.
Aapo ja Taika eleli yhdessä lähes 14 vuotta, ja ne kyllä tulivat toimeen keskenään. Taikan ja Aapon lauman mukana temmelsi hetkisen Loordi saksanpaimenkoira. Tämä Loordi jouduttiin lopettamaan siten että Aapo ja Taika eivät sitä kuolleena nähneet, ja ensimmäisen kerran minulle tuli sellainen olo että ne ihmettelivät missä kaveri on? Ei niitten elämä tilanteesta ihan hirvittävästi muuttunut, mutta selkeästi ne odottelivat vaikkapa sisään tullessaan että kolmas kaveri on vielä jossain, älä turhaan sulje ovea.
Kun Taika jouduttiin lopettamaan, kävi 13v vanha Aapo nuuskimassa kaveriaan hieman pidempään, lopulta se käveli pois. Temppu puolestaan kiersi kuolleen Taikan kaukaa, sille asia tuntui olevan selvä ilman sen kummempaa haistelua. Aapo ehti tutustua vielä Alliin, ja ehtipä Aapo opettaa Allille kuinka sitä oikein kuuluu olla terrieri.
Aapon minä jouduin lopettamaan parin päivän sairastelun jälkeen. Minä lyön vetoa että pikkuruinen Alli ja tuo Temppu tiesivät jo muutamaa päivää ennen että Aapolle on tulossa noutaja. Alli nuuskaisi kerran Aapoa ja Temppu kiersi menehtyneen Aapon tapojensa mukaan kaukaa, ei ollut tarvetta nuuskimiselle.
Nyt minulla on sitten taas vain yksi koira, tuo Alli, ja Suvilla puolestaan on Temppu ja Metku.
Meidän laumassa on vielä noiden koirien lisäksi kaksi mukulaa, ja juu, ne on yhteisiä.
Minä tiedän että koirat kaipaavat laumaansa, mutta minä myös tiedän että niille kuolema on paljon selvempi juttu kuin meille ihmisille. Minä uskon että koirat tietävät jo huoneeseen astuessaan että yhdestä on liekki sammunut. Minun kokemukseni mukaan on ihan hyvä jos koirakin voi jättää hyvästit kaverilleen. Meillä kotona se onnistuu lähes aina, ja järjestyy se pieneläinklinikallakin tietyin järjestelyin jos omistaja näin haluaa.
Minä kuitenkin uskon että vaikka se koira kaipaakin sitä menehtynyttä kaveriaan, niin paljon enemmän se on huolissaan siitä omistajastaan, tai meidän perheen tapauksessa siitä menehtyneen koiran omistajasta. Kuolleen kohdalla koirat kohauttaa olkapäitään, saattaa nyökätä hyvästiksi ja sitten ne keskittyy eloon jääneisiin ja elämään. Niin meidänkin pitäisi, minun mielestäni.
