Hommasin ensimmäisen ”oman koirani” opiskeluvuosieni loppusuoralla, Arttu airedalenterrieri nimettiin Kummelissa esiintyvän kaverin mukaan. Täytyy todeta, että se nimi oli vähintäänkin ennustus, ystävän Sami totesi, että ei ole eläessään nähnyt niin rehellisen tyhmää koiraa.
Koiranhankintani sijoittui ajanjaksoon, jolloin henkilökohtainen omaisuus mahtui kahteen reppuun ja yhteen muovipussiin (likavaatteet). Kuljeskelin kunnaneläinlääkärin viransijaisuuksien perässä ja asustelin kussakin kohteessa sopimuksesta riippuen 1-12 viikkoa. Voisi kuvitella, että koiran kannalta tällainen opiskelijan liikkuva elämänrytmi olisi epämiellyttävää. Veikkaan, että se on järjestelykysymys ja väitän että Artulla oli aika hienoa. Se pääsi mukaan mitä ihmeellisempiin paikkoihin ja aina sai olla lauman mukana.
Tavallinen työpäiväni koostui tuolloin lähinnä lypsykarjatilakäynneistä. Tilan pihassa Arttu pääsi yleensä vapaaksi, se kävi kuseksimassa talon nurkan, kollasi läpi tunkion ja palasi autolle takakonttiin omatoimisesti. Se oppi kantapään kautta, että autolla kannatti olla samoihin aikoihin kuin minä, muutoin riskinä oli seuraavan kyydin odotus. Kulkuvälineelle tulo oli hiottu täydelliseksi saaristossa: jos luoksetulokutsulla ei ollut vaikutusta, ajelin minä pois saaresta ja palasin 15-30 min kuluttua, tuolloin ei yleensä tarvinnut huudella, aika kävi luodolla pitkäksi.
Autossa mukana kulkevasta koirasta on toki myös haittaa. Minun kohdallani Arttu häiritsi kahdella eri tavalla: Arttu haukkui kaiken mahdollisen ja mahdottoman, täysin yllättäen. Itse toki asiaan olin tottunut ja osasin jo varautua tilanteeseen, mutta väitän että pelkääjänpaikalla pärähti muutaman kerran ns. jännäkakka istuimelle, se vaan tulee herkästi varrellinen pieru kun takapenkillä 25kg koira täysin yllättäen ilmoittaa lähestyvästä postilaatikosta.
Toinen Artun aiheuttama hankaluus oli se, että en voinut jatkaa musiikillista harrastustani, huuliharpun soittoa. Tuolloin ajelin todella paljon autolla ja aikani kuluksi soittelin välillä huuliharppua (blues, ei humppaa). Arttu tapasi osallistua soittoon ulvomalla ja sen ulvonta oli ihan hanurista.
Koiraeläimelle on tärkeää, että lauma pysyy jotakuinkin kasassa. Varsinkin jos lauma koostuu yhdestä koirasta ja ihmisryhmästä, joka käy töissä ja koulussa.
Kotona sohvalla pötköttävä koira odottelee omistajaansa, se ei tee urheilusuoritteita (pl. syö sohvan ja kaivautuu läpi laminaatista), se ei lue kirjallisuutta (pl. sanomalehtiä, ja todella tarkasti), eikä se katsele telkkaria (tykkää muuten vaan kaukosäätimistä). Odottelun aikana se kerää sisäänsä n. 1 megawatin verran virtaa ja jos sillä ei ole riittävää akkukapasiteettia, siitä seuraa väläys ilman älyä.
Nykyinen Aapo terrierini on päässyt maistamaan vain osaksi Arttu koiran elämää. Elämäntilanteeni vakiintumisen myötä koiruuden mukana kulkeminen on jäänyt vähäiseksi. Nyt ajatus siitä että Aapo lähtisi kauppareissulle ihan vain matkaseuraksi tuntuu vaivalloiselta ja jopa pilkkireissu koiran kanssa tuntuu välillä hankalalta, miten tässä näin kävi?
Suvi kuljettelee tuota Tumppua mukanaan joka paikassa. Sekin saa tutustua asioihin ja ihmisiin, eikä toivottavasti sekoa totaalisesti ja vaadi kriisiterapiaa nähdessään aikuisena esimerkiksi polkupyöräilevän savolaisen. Sosialistaminen on hieno nimi sille, että koira kulkee matkassa.
Vastauksena tuohon otsikkoon, koiran paikka on mukana.
(Juttu vuodelta 2015)
