Minulla on ollut kolme omaa koiraa. Ensin oli Arttu. Arttu tuli minulle reilu vuoden ikäisenä ja sanotaanko nyt niin, että Arttu oli tyyppinä melko reaktiivinen. Artun läsnäollessa ei saanut aluksi juosta, puhua tai hengittää. Se innostui kaikesta ja sitten se juoksi ympäri taloa. Se joi vessanpöntöstä, haukkui autossa ja veti aina suojatiellä. Se myös ajoi silloiset tyttöystäväni lähes poikkeuksetta hulluuden partaalle. Suvi tapasi myös Artun, mutta silloin Arttu oli jo 8 vuotta ja rodulle tyypillisesti se oli muuttunut yhden yön aikana tottelevaiseksi, älykkääksi ja hienoksi koiraksi.
Sitten minulle tuli Aapo Airendale. Suvi sanoo, että ei ole ikinä nähnyt niin äkkiä innostuvaa koiraa. Suvi väittää, että jos Aapoa katsoi silmiin ja sanoi hyvä A… niin sitten se jo hyppäsi olkapään tasolle ja riehaantui. Minusta se oli varsin tavallinen airedalenterrieri. Aapo karkaili ja se saattoi epähuomiossa purra poikki tuolinjalan. Kun Suvi oli viimeisillään raskaana, vahti Aapottiputtipatti pihaa ja taloa sellaisella vimmalla, että joka ikinen rasahdus johti (nyt lopeta välittömästi lukeminen ja hyppää seuraavaan lauseeseen jos kakkahuumori ei toimi) peräsuolen hetkelliseen herpaantumiseen (lat. anus brutus). Ihan oikeasti, kun Airendale haukahtaa yllättäen korvanjuuressa, on riskinä leima penkissä jos ei ole pöksyjä jalassa.
Nyt minulla on Alli Airendale. Kyseessä on neitokainen, joka vain välillä väläyttelee todellista luonnettaan. Oikeasti Allipallimullinmallin on naaraspuolinen Hessu Hopo. Alli on ollut elämänsä alkuvaiheessa tavallinen koira ja tämän vuoksi minä olin oikeasti huolissaan. Nyt ongelmat on toivottavasti selätetty ja kuten videolla näkyy, selkeä airedalenterrieri se on.
No miksi minä taas kirjoittelen tällaisia itsestäänselvyyksiä? Kun luitte tätä tekstiä niin huomionne saattoi kiinnittyä siihen, että minä sanon kaikista näistä airendaleista että minun koira. Suvi puolestaan sanoo pallopäistään, että sen koirat. Eli Frexi, Taika, Loordi, Temppu ja Metku, kaikki ne on Suvin koiria.
Jotenkin nämä koiratkin tajuaa sen, ei ehkä enää niin vahvasti kuin ennen mutta kuitenkin. Kun me aloimme Suvin kanssa kuljeskelemaan yhdessä, ei Arttukoira pahemmin välittänyt tästä vaaleakutrisesta tyttösestä. Suvin koira, eli Freksi, sellainen jäätävän kokoinen saksanpaimenkoira, puolestaan vaivoin sieti minua. Keskenäänkin nämä koirat pärjäsi mutta ei ne mitään kavereita olleet.
Kun Freksi menehtyi, muuttui Artun käytös Suvia kohtaan välittömästi. Arttulainen saattoi hakeutua Suvin viereen rapsuteltavaksi ja selkeästi se alkoi Suvin kaveriksi. Kyllä Allikin menee pötköttelemään Suvin viereen, ja Metku makaa minun päälläni kun minulla on migreeni. Ja kyllä minä hoidan niitä kuten omiani ja sama juttu toisinpäin. Mutta silti, jos Suvi laittaisi minut matkoihini niin mukaan lähtisi Alli, sillä ei olisi yhteishuoltajuutta.
Tämä juttu tuli mieleen kun minulla on potilaana koiruuksia joiden lauma on hajonnut. Minä ymmärrän hyvin, että välillä tilanteet muuttuvat ja pariskunnan on paras jatkaa eri suuntiin. Minä kuitenkin näen usein tilanteita joissa koira on jäänyt kiistakapulaksi. Suomen lainsäädäntö käsittelee lemmikkiä tavarana, ja tavaran tunteet ei lain silmissä paljon paina.
Jos joku nyt hakee tästä tekstistä ohjeita miten toimia, niin ei kannata, minä en todellakaan tiedä. Minun ja Suvin maailmassa meillä kuitenkin on kummallakin omat koirat.
Ja jos joku yrittää lukea rivien välistä, että onko meillä menossa kattilat jakoon, niin ei ole. Juuri vein Suville aamukahvin sänkyyn, ja itse menen kohta perässä, heti kun olen saanut tämän aamuisen kahvinkeiton ohessa kirjoittamani jutun postattua.
Ja nyt Suvin viereen jotta vilahti.
Video meidän ekoista Hoopers treeneistä, joihin Teppo tuli kuokkimaan. Kiitos treeneistä ja videosta Tiina Harju ❤️
