Minä olen lapsuudessani saanut kaikki mahdolliset lemmikit. Äiti ja isä hyväksyivät käytännössä mutisematta jokaikisen eläimen jonka minä kuljetin kotiin, lähtien sammakon kudusta, akvaariokalojen kautta kilpikonniin, liskoihin ja käärmeisiin. Vaimoni taas sai ensimmäisen lemmikin vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä, eli Suvilla lemmikin saanti vaati 18v kärttämistä ja anelua.
Tällaisen keskioluttuoppien avulla suoritetun psykologin tutkinnon perusteella väittäisin, että sen seurauksena Suviin on jäänyt ohuehko tarve saada hommattua kaikki mahdolliset ja mahdottomat lemmikit. Minä taas en enää lisälemmikkejä kaipaa. Taustani vuoksi olen kuitenkin jäävi kieltämään näiden eläinten hankinnan. Eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä n. 7 v sitten meille ilmestyi pihaan 2 islanninponia (provo) ja hieman myöhemmin tuo surullisen hahmon valkoinen möykky Virkku.
Koska lapsuuteni kotinurkissa Helsingin Malmilla ei hevosia paikan raviurheilumaineesta huolimatta juurikaan esiintynyt, oli tämän jalon eläinlajin aiheuttama ympäristörasitus pienoinen yllätys. Olen toki tallikäynneillä havainnut, että tallinpitäjät ovat hieman pinna kireällä syksyaikaan. Tallialueen seesteinen ja idyllinen yleiskuva on muuttunut mutavelliä ja pyöröpaalimuovia pursuavaksi keskitysleiriksi.
Meillä hevoset oleilevat ympärivuotisesti Nalle Puh kokoisella metsälaitumella. A. A Milneä vähemmän lukeneille tiedoksi, että kyseessä on puolen hehtaarin metsä. Suojaa näille karvapalleroille tuo kylmäpihatto, johon arvon konimuskaakkimukset pääsevät vapaasti. Ensimmäinen yllätys tuli vastaan heti syksyllä: entinen perunapelto, jonka päällä hevosten ruokintapaikka oli, muuttui mielestäni yhdessä väläyksessä tervahaudaksi. Marraskuun nurkilla kahden askeleen jälkeen jalassa ei ollut enää yhtään saapasta, musta velli oli näppärästi ominut ne. Jostain syystä hevoset kokivat tämän vellin kuitenkin mielyttävämmäksi oleskelupaikaksi, kuin vieressä oleva 4000 neliön metsikkö.
Vellistä suivaantuneena aitasimme tämän suon pois käytöstä ja seuraavana kesänä alueella kasvoi kentällinen saunakukkaa. Koska Suomalainen mies ei usko kerrasta kuin omaa äitiään, päästettiin hevoset kesällä taas tälle kyseiselle alueelle. Ensimmäinen kesäinen sade muutti kukkakedon jälleen mutavelliksi.
Tässä kohtaa kaivoimme käyttöön järeämmät aseet ja ajatimme alueelle 50 kuutiota haketta. Varoittelin kuskia, että alusta voi olla hieman pehmeä. Kuski totesi, että kyseessä on maastokelpoinen rekka. Laite upposi akseleitaan myöten heppakenttään ja paikalle tilattiin toinen samanmoinen laite repimään ajopeli kiinteälle kamaralle. Hake toimi loistavasti. Kyseessä oli palakooltaan n. tulitikkuaskin kokoinen hake. Haketetun alueen pinta-ala oli n. 400 neliömetriä joten joka paikassa oli n. 10 cm kerros haketta. Pinta oli kova ja kantava ja mikä parasta, kuiva. Hevoset viihtyivät alueella entistä paremmin, ne makoilivat hakepedillä ja söivät heinät suoraan maasta, hiekkaähkyn riski oli käytännössä olematon. Suvi keräsi lannan orjallisesti haketetulta alueelta ja pinta pysyi moitteettomana 2 v ajan.
Kolmantena vuonna lannanpoistojärjestelmä meni rikki, minä olin onnistunut vaurioittamaan sen (Suvi tuli raskaaksi) ja loppuvaiheessa lantaa ei tullut kerättyä, voitte perustellusti kysyä miksi minä en kerännyt sitä lantaa, siinähän kysytte. Seuraavana syksynä hakekerros petti täysin, kaikki hake tuntui maatuneen yhdessä yössä ja jälleen meillä oli pihassa saappaita syövä 400 neliömetrin mutakakku.
Hakekenttä toimi loistavasti, järjestely päädyttiin uusimaan ja tällä kertaa kentän pohja tehtiin kunnolla. Maatunut hake, vanha perunapelto ja muutama kuutio hevosenpaskaa koottiin kummuksi jonka annettiin kuivua kesän ajan, perjaatteessa rakenne oli kuten metsäautotiellä. Kesän aikana mutavelli kiinteytyi lähes betonia muistuttavaksi kasaksi. Kivettyneen vellin päälle ajettiin hiekkakerros ja koko komeus ympäröitiin salaojalla. Lopuksi kasan päälle ajettiin jälleen 50 kuutiota haketta. Nykyinen ratkaisu on nyt ollut käytössä 2 vuotta, luultavasti haketta joudutaan lisäämään ensi kesänä, mutta siten että määrä on vain 5-10 kuutiota. Minä en enää riko lannanpoistojärjestelmää, vaikka tyttäremme kyseleekin pikkusiskon perään.
Tiedän että kotona pidettävien hevosten määrä on lisääntymässä. Toivottavasti yllä esitetty kuvaus yhdestä tavasta ylläpitää järjestystä tässä kaaosherkässä harrastuksessa helpottaa arvoisan lukijan kotiheppaharrastusta. Enkä muuten halua toimia ehkäisymenetelmänä, osallistukaa hyvät herrat lannanpoistoon jos tilanne siltä näyttää, saa hyvän syyn hommata sen 4-veto mönkkärin, meille hommattiin Honda…
Syyssateita odotellessa.
(Juttu vuodelta 2015)
