Minun höpinöitäni lukeneet ovat auttamatta muodostaneet kuvan meillä asuvista/asuneista Airedalen terriereistä. Oletan, että mielessänne ei välky kuva penaalin terävimmästä työkalusta. Tulipa tuossa päivänä eräänä mieleen, että olisikohan kuitenkin niin, että syyllinen katsoo silmiin peilistä ja vikapää ei olekaan tuossa karvakorvien välissä…
Ensimmäinen merkki mahdollisesta Airedalen terrierin älyllisestä elämästä havaittiin luonnetestissä. Entisen työpaikkani vinttikoiraorientoitunut eläintenhoitaja Riikka käytti noita broilerikanin kokoisia whippettejään luonnetestissä, ihan oikeasti. Veikkaan kuitenkin, että Riikan tavoitteena oli lähinnä kiusata luonnetestiin osallistuvia suojelu/palvelukoirien omistajia. Riikan koirat nimittäin tekivät testeissä jäätävää jälkeä rikkoessaan säännönmukaisesti 200 pisteen rajan. Minä en ollut testiä ikinä nähnyt ja siten tietysti ilmoittauduin kokeeseen Aaponi kanssa. Tässä vaiheessa lähipiirini epäili minun mielenterveyttäni. Lähtökohtaisesti oletuksena oli, että Airedalet diskataan jo lähtöviivalla, tämä harhaoppinen nimeltä mainitsematon henkilö (asuu meillä, pitkä tukka, nainen) kuvitteli, että Aapotin koe hyytyy heti ilmoittautumisessa.
Kokeen vetäjä totesi heti kokeen alkuun, että minä en saa sitten reagoida mitenkään koiran tekemisiin.
Koe alkoi ja ensimmäisen ylös pomppaavan räsynuken kohdalla minä suljin silmäni ja oletin, että Aapo palaa autolle vasemman käsivarteni pompahdellessa metkasti koiruuden perässä. Ehei, Aapo pysähtyi, katsoi räsyukkoa ja käveli sen ohi sen kummempia hätäilemättä, ei merkkiäkään pelosta tai sähläämisestä, karvakuono oli kuin viilipytty.
Taistelutahdon esiin hakemisessa meinasi tulla hama. Testaaja yritti saada Aapon repimään lelua ja Aapo luovutti leikin välittömästi. Aapon puolustukseksi on sanottava, että sitä ei ole tietoisesti opetettu roikkumaan leluissa, joskus vaan on mukava saada edes joku tavara ehjänä takaisin.
Kerroin tämän kokeen valvojalle ja sanoin että Aapo on ehdollistettu nännikumeihin. Ei, kyseessä ei ole seksiväline, ainakaan kovin tavallinen sellainen, nännikumi kuuluu lypsykoneeseen ja kestää mitä vain. Onneksi ohjaajalla oli kuin olikin tavaroihinsa kätkettynä nännikumi (olipa muuten outo lause tuo viimeinen).
Kävi ilmi, että Aapolla oli himpun verran taistelutahtoa. Kävi myös selväksi, että meillä on ehkäpä maailman paras lypsykonevahti, ei varasta kriminaalit nännikumeja jos Aapo on lähistöllä.
Kokeen lopuksi testikandidaatti jätettiin yksin seinään kytkettynä. Tovin kuluttua ohjaaja lähestyi koiraparkaa meluten ja putkenpätkää heilutellen. Jälleen ajattelin että Aapo ottaa palan betoniseinää mukaansa ja siirtyy auton takapenkille minua odottelemaan. Hämmästyksekseni Aapo istuskeli rauhallisesti paikallaan ja ihmetteli uhkailevaa letkunheiluttajaa. Lopulta putkimestari oli vain metrin päässä ja läjäytti letkun maahan… Eikä mitään reaktiota, paitsi että jälkikäteen ohjaaja vannoi hieman hämmentyneenä nähneensä, että Aapo iski hänelle toista silmäänsä.
Eli luonnetestissä Aapo käyttäytyi täysin vastoin kaikkia odotuksiani, vaimoni Suvi oli vielä hämmentyneempi, hänen alaleukansa putosi polvien korkeudelle ja palauttaminen normaaliasentoon vaati kirurgisia toimenpiteitä, kovin oli hämmentynyt emäntä minulla. Aapo sai 206 pistettä ja oli käsittääkseni rotunsa kärkikastia kyseisessä testissä. (Riikan whippet taisi saada 225 p ja ei siitä sen enempää…)
Seuraavan kerran Aapo hämmästytti ympäristöään osallistuessaan koirauintiin.
Kotona Aapon vesileikit ovat erittäin ennalta-arvattavia, se seisoo rantavedessä ja haukkuu.
Jos ihmisiä on uimassa, Aapo seisoo rantavedessä ja haukkuu.
Jos ihmisiä on järvellä soutamassa, Aapo seisoo rantavedessä ja haukkuu.
Jos jotain on jossain, Aapo seisoo rantavedessä ja haukkuu.
Suvi päätti viedä Aapon paikalliseen koirauimalaan nimeltään Koirasportti. Varmuuden vuoksi Suvi valisti uinninohjaaja Tarjaa ja kertoi että Aapoa ei todennäköisesti saada uimaan, ja jos se pakkokeinoja käyttäen saadaan jordaaniin, se repii Tarjan märkäpuvun vähintäänkin silpuksi ja kusee ammeeseen.
Ja tietysti Aapo käveli suoraan suihkutuspaikalle, kipusi rappuset ylös ja solahti veteen kuin saukko konsanaan, uiskenteli vähän vaparia, rintaa, läpsytteli lopuksi pätkän selkää ja palasi takaisin lähtötasolle, ilman mitään ongelmia. Jälleen Suvi keräili pudonneen leuan kappaleita lattialta ja Tarja kertoi, että harkitsee airedalen ottamista?
Viimesin naula arkkuun lyötiin siinä vaiheessa kun Suvi päätti, että meidän lähisuku ja sen elukat ikuistetaan digitaliseen muotoon. Eipä tiennyt kuvaaja (Ilona Mikkonen) minkä hajuiseen velliin kätensä tuli työntäneeksi. Ilona paran alahuuli alkoi vapista siinä vaiheessa kun kohteiden laatu ja lukumäärä paljastettiin. Siinä käy Nikoni kuumana kun edustuskelpoinen kuva pitäisi saada aikaiseksi kuudesta koirasta, kolmesta hevosesta, neljästä mukulasta ja epämääräisestä joukosta kaneja ja kanoja.
Kuvaus sujui kuten voitte kuvitella, koirat ja mukulat parveilivat eri suuntiin, mm. kuulin sivukorvalla kun poikani Arttu supatti siskonsa korvaan että aikoo näyttää kuvaajalle pyllyä… Pidin gangsterin tiukasti kainalossani kun kuvia otettiin. Aapo puolestaan otti poseerausasennon ja kietoi Nikonin ja Ilonan kannuskyntensä ympärille.
Mieleeni jäi Ilonan erityismaininta siitä kuinka filmaattinen ja fiksu tuo Aapo on, onpa kyseessä erityisen hieno ja sivistynyt koirarotu, ja vieläpä hämmästyttävän tottelevainen ja älykäs (saatoin lukea ehkä hieman rivien välistä).
Näitä tapahtumia yhdistää se, että aina ohjaimissa on joku muu, milloin luonnetestin ohjaaja, milloin uinninopettaja ja milloin taas valokuvaaja. Omistajan aivot ovat narikassa, ohjaaja antaa selkeät käskyt ja koira kokee että tilanne on hallinnassa.
Toivottavasti osaan eläinlääkärinä luoda saman ilmapiirin. Kun eläinlääkäri tietää mitä on tekemässä, ja kertoo sen myös omistajalle, pysyy omistaja ja siten myös itse pääasia eli potilas rauhallisena…
Kotona sitten ollaan kuin Ellun kanat.
(Juttu vuodelta 2016)
