Ihmekissa Mimmi

Joulu on ihmeiden aikaa, joten ajattelin kertoa teille pienestä superkissasta nimeltä Mimmi.

Me tavattiin Mimmin kanssa viime syksynä (2021) vähän ikävämmissä merkeissä. Mimmi oli naatiskellut loppukesän auringosta omalla kuistilla, kun jostain oli pölähtänyt pihaan koira. Koiruudella oli tainnut mennä sekaisin riista ja kissa… Kun iso koira kohtaa kissan, jälki on yleensä yhtä nättiä kuin jos juna kohtaa henkilöauton. Kuin ihmeen kaupalla Mimmi selvisi turpasaunasta, mutta lääkärireissuhan siitä seurasi. Rei’itetty Mimmi kävi kolleegan pakeilla paikattavana, kotiinviemisinä tuli koktaili kipulääkettä ja antibioottia. Vaan Mimmipä ei alkanut syömään kotona eikä oikein huvittanut käydä pissallakaan. Tässä kohtaa minä tapasin aran pienen Mimmin.

Klinikalla Mimmiä silmin nähden ahdisti. Ei hän mitään kellekkään tehnyt, kunhan katsoi silmät pyöreinä että apua. Ja taisi myös kolottaa ihan huolella. Kissan takapää oli reikiä ja ruhjeita täynnä, mutta onneksi mikään ei ollut mennyt läpi vatsa- tai rintaonteloon. Rakkokin oli ehjä. Nivusissa ja selässä oli monen sentin haavaontelot. Haavoista tursusi eritteitä, mustelmat kattoi puoli kissaa ja takajalat harotti. Ensin ajateltiin, että nooh varmaan antibiooteista on vaan huono olo ja tehostetaan vielä vähän tuota kivunhoitoa niin kyllä se tästä. Tukihoitoa ja kotiin. Kuten arvata saattaa, niin eihän se nyt ihan tällä hoitunut.

Muutaman päivän päästä Mimmi ei edelleenkään syönyt. Emäntä oli kotona yrittänyt pakkoruokkia Mimmiä ruiskulla ja nyt Mimmi pelkäsi emäntääkin, aina tuli suuhun jotain pahaa tököttiä kun hänet näki. Vasenta takajalkaa Mimmi töpötti omituisesti eikä liikkuminen muutenkaan kiinnostellut. Pissaa oli sentään tullut. Tällä kertaa Mimmi sai unta palloon ja lähdettiin selvittämään mikä kaikki prakaa. Kuvattiin Mimmi nenästä hännänpäähän ja tunnusteltiin läpikotaisin. Takajalat oli kovin turvoksissa ja pirun kipiät, lihasvaurioita oli aika reippaasti. Haavat sentään erittivät jo vähemmän. Mutta löytyi sieltä jotain ikävääkin, Mimmin vasemman jalkapöydän yksi luu oli nimittäin napsahtanut poikki. Ei muuta kuin lasta jalkaan ja tukiruokintaa helpottamaan ruokintaletku kaulaan. Useimmiten kissalle asennetaan esofagus-letku. Yksinkertaistettuna reikä kaulaan, letku ruokatorveen, pari tikkiä ja suojakaulahuivi. On siinä oikeasti pari muutakin muuttujaa, mutta saatte ehkä ideasta kiinni. Mimmin emäntä oli mielissään, nyt sujuisi ruokinta ja lääkitykset kätevästi letkun kautta, ei tarvitsisi väkisin olla suuhun tunkemassa tavaraa montaa kertaa päivässä. Voin kertoa, että alkoi kissin ja emännän välitkin korjaantumaan tämän myötä.

 

Mimmiä käytettiin lihasvaurioiden tukihoidossa laser-terapiassa fyssarillamme Hannella ja tilanne näytti jo vähän paremmalta. Mimmi virkistyi, mutta ruoka ei omaehtoisesti edelleenkään kiinnostanut. Ja ei mennyt kuin viikko kunnes jälleen kosahti. Mimmin haavat alkoivat märkimään – taas. Edessä oli pari viikkoa, jolloin näimme tiheästi Mimmin kanssa. Vaihdettiin jalkalastaa, huuhdeltiin haavoja ja tehtiin tilannetsekkejä.Verikokeissa tulehdusarvot olivat pilvissä ja Mimmi oli aneeminen. Kun avohaavat alkoivat paranemaan, huomattiin nivusessa kuumottava patti – Mimmillä oli koteloitunut paise haavaontelon sisällä. Antibiootin vaihtoa, letkuruokaa, kipulääkkeitä, pahoinvoinninestolääkettä, letkuruokaa, ruokahalustimulanttia, haavanhoitoa, letkuruokaa, siteen vaihtoa… Tästä oli Mimmin ja emännän arki tehty muutaman viikon ajan.

Kuukausi ensimmäisestä käynnistä se sitten tapahtui. Mimmi alkoi syömään itse. Eihän se ruokahalu normaali ollut ja vaati ruokahalustimulanttia, mutta voi sitä ilon päivää kun Mimmi söi omaehtoisesti muutaman ruokahaukun ihan itse! Tästä lähti nousujohteinen voinnin koheneminen. Viikon päästä, kun Mimmi söi itse jo lähes normaalisti ja ilman ruokahalustimulanttia, uskalsin poistaa ruokintaletkun. Kovasti jännitettiin miten käy kun letku on pois, mutta Mimmi oli kuulemma samalla viikolla alkanut kurmuuttamaan lelujaan ja olemaan yhä enemmän oma itsensä.

Puolitoista kuukautta tästä, 2,5kk Mimmin ensikäynnistä oli Mimmin kontrollikäynnin vuoro. Jalan murtuma oli alkanut paranemaan, paise ja haavat olivat parantuneet, veriarvot normalisoituneet. Mimmi oli kuin uusi kissa! Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman intensiivistä hoitoa ja erityisesti Mimmin omistajan valtavaa panostusta kotihoitoon. Taisi mukana olla ripaus onneakin, olihan Mimmi sentään säästynyt hengenvaarallisilta vammoilta.

Onnettomuusvammat voivat olla vaikeita ja moninaisia, mutta monessa tapauksessa silti parannettavissa. Joskus se kuitenkin vaatii _vähän_ enemmän kuin vain lääketieteen ihmepillerin.

Mimmin kanssa näemme toivottavasti seuraavan kerran ihan vaan terveystarkastuksen merkeissä!

-Julia