Työskentelin aikoinani kohtalaisen kokoisen läskipajan palveluksessa. Toimenkuvaani kuului mm. emolehmätiloilla kiertely. Länsi-Suomessa tämä tarkoitti sitä, että tilalla oli harjoitettu lihakarjanpitoa vähintään 100 vuotta, tilan nimi päättyi sanaan gård, tilalla oli 20000€ maksava astutussonni, isännällä oli pussihousut, ratsupiiska ja saappaat eivät olleet kumia ja jopa talikolle oli oma naulakko. Itä-Suomessa tämä tarkoitti sitä, että tilan nimi päättyi nen… Eli Möttönen, Puttonen tai Koistinen ja isännällä oli verkkarit, kärpäslätkä ja kumisaappaat jotka oli paikattu jesarilla. Yhtäkaikki, emolehmäbisnes kukoisti.
Jalostussonien huutokauppa
Tuolloin arvokkaampia astutussonneja huutokaupattiin ja koska Suomessa ei ollut riittävän ammattitaitoista Sonnin arvostelijaa, tuotettiin tällainen kaveri Tanskasta. Epäonnistuneen työnvälttelyn vuoksi meikäläinen joutui tulkin virkaan, se ei nimittäin Tanskalaisittain lausuttu englanti aukea ihan jokaiselle.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että sonnipoikien arvostelija seisoskeli sonnikarsinassa ja kertoi mitä mieltä hän oli karsinassa olevista sonneista. Kyseessä olivat reilu vuoden ikäiset sonnit ja siten ne olivat vain 750-850 kg painavia, keskenkasvuisia ja honteloita pojankloppeja (lue: Jäätävän kokoisia lihasmöykkyjä). En tiedä miksi, mutta jostain syystä tämän Tanskanmaan arvostelijalahjakkuuden piti suorittaa arvostelunsa karsinasta käsin, ja tämän seurauksena myös allekirjoittaneen täytyi käkkiä samassa karsinassa 10 sonnin ja yhden Tanskalaisen kanssa.
Sonnin maalitauluna
Arvostelu eteni vauhdikkaasti, yleisö kuunteli korvat höröllään kun Andersen tai mikälienee Pedersen kertoi sonneista ja minäpoika käänsin tekstiä savoksi. Keskenkaiken hoksasin että yksi Charolaissonni merkkasi tämän meklarin. Tällä tarkoitan sitä, että kyseinen sonni katsoi suoraan tämän tanskanpojan pakaroihin, kuopi maata, puhisi ja vaikutti kaikin tavoin harmistuneelta. Nyt täytyy muistaa, että tämä meklari oli n. 70v vanha, hitosti ylipainoinen papparainen ja minä olin varma että tästä ukkelista tulee kerrasta vainaa. Niinpä minä kiinnitin sonnin huomion itseeni käsiä heiluttamalla ja miehekkäästi hihkumalla jotta hii… Seuraavaksi minä lensinkin tangentin suuntaisesti kohti maata kiertävää rataa, laskeuduttuani konttasin ulos karsinasta ja keräilin hetkisen aikaa happea (koita itse pussata kuplavolkkarin kokoista liikkuvaa lihasmöykkyä) ja laskeskelin, että rutinasta päätellen meni vain 2 kylkiluuta.
Aitauksessa seisoskeli yhä perin hämmentynyt Tanskalainen kaveri joka selkeästi ihmetteli, että mitäköhän äsken tapahtui. Voisin yrittää huijata, että minä pelastin tuon ukkelin varmalta kuolemalta mutta tosiasia lienee, että tuo papparainen oli koko ajan selvillä siitä mitä karsinassa tapahtui, ilman minun sähläilyäni tilanne olisi kuivunut kokoon ja kaikki olisivat säilyneet ehjin nahoin.
Mikäpä oli tarinan opetus? Ensinnäkin, seuraavalla kerralla minä heitän punaisen viitan Tanskalaisen sonninarvioijan päälle ja pakenen paikalta karmeasti nauraen. Toiseksi, tuo oli kolmas kerta kun minulta murtui kylkiluut ja aina se sattuu ihan saakelisti, ei helpota harjoitus yhtään, ja kolmanneksi, siinä on taas yksi syy miksi minä siirryin pieneläinhommiin. Se on ihan sama, oli kyseessä gerbiili tai gebardi, kunhan potilas painaa vähemman kuin eläinlääkäri niin kaikki on ok.
(Kuvan nautaeläin ei liity tapaukseen. toim. huom.)
