Tiedättekö mikä lienee se ylimielisin, itsetietoisin ja itsevarmin olento? Minusta se on n. 25-30v miespuolinen eläinlääkäri. Ainakin omalla kohdallani tämä piti paikkansa. Onneksi maailma kolhii, hioo ja ravistelee pois turhat kulmat, rosoisuudet ja jäykkyydet.
Joskus ravistelijana toimii lehmä ja sen omistaja, kerronpa teille taas tarinan.
Kuten olen jo kertonut, työskentelin urani alkuvaiheessa useina kesinä Posion kunnaneläinlääkärin viransijaisena. Alkoi olla jo syksy, öisin oli jo pakkasta. Sattuipa niin, että eräällä maitotilalla oli lehmä sairastunut poikimahalvaukseen.
Poikimahalvaus tarkoittaa sitä että poikimiseen ja maidontuotannon aloittamiseen liittyvän äkillisen kalkkitarpeen lisääntymisen myötä eläin ei kykene mobilisoimaan riittävästi kalkkia luustostaan. Koska lihakset tarvitsevat toimimiseen kalkkia, halvaantuvat nämä yksilöt täysin, ei toimi jalat, ei mahat eikä lopulta sydänkään. Hoito on varsin suoraviivainen: sairaalle eläimelle lorotellaan pullo kalkkia suoneen, annetaan kipulääke ja hoputetaan poloinen pystyyn.
Nyt vain oli käynyt niin, että ammu oli tuupertunut metsälaitumelle vajaan kilometrin päähän tilasta. Kävin omistajan kanssa hoitamassa lehmää ensimmäisen kerran aamulla. Tämä siis tarkoitti sitä, että minä otin hoitovälineet kantoon ja köpöttelin omistajan perässä metsikköön. Lehmä löytyi pienen kummun päältä täysin reporankana. Hoitotoimenpiteet suoritettiin, mutta ikävä kyllä ne eivät auttaneet. Illalla yritys uusittiin ja tällä kertaa lehmä kyllä yritti pystyyn mutta ei päässyt. Omistaja kiikutti pöpelikköön lämpöpeitteen, johon hän kääri lehmän että se ei palelisi, vei vedet ja kantoi säilörehut. Lehmä pystyi syömään ja juomaan, ylös se ei vaan päässyt. Tässä vaiheessa kyse ei enää ole halvauksesta vaan siitä, että lihaksisto/hermot olivat vaurioituneet. 250kg painava takapuoli painaa niin paljon, että lehmän alle jäänyt jalka ja sen lihakset puutuvat ja voivat mennä paikoin jopa kuolioon.
Hoidossa siirryttiin kipulääkitykseen ja miedompaan kalkkiin, omistaja kävi hieromassa ja venyttelemässä lehmän raajoja, käänteli sitä (500 kg, ei ole helppo homma), juotti ja syötti ja peitteli yöksi. Herrapoika Heinola lorotteli lääkkeitään, mutta kolmannen päivän iltana alkoi Tepposta ahdistamaan.
Lehmän ennuste heikkenee merkittävästi, jos se makaa useamman päivän ajan. Olin jo luopunut toivosta hoidon suhteen ja yritin viritellä keskustelua eutanasiasta, turha metsässä köpöttely alkoi riittämään ja totesin omistajalle, että enää en sinne äpylin luokse samoile, enkä ainakaan kiikuta niitä hoitovehkeitäni. Omistaja totesi melko ykskantaan, että sellaista vaihtoehtoa ei ole, hän kiikuttaa niskaperseotteella niin eläinlääkärin kuin tämän työvälineetkin lehmän luokse jos tarvis on.
Eipä siinä muu auttanut, lääkitykset laitettiin lehmään ja minä ajelin kämpille. Aamulla tuli sitten soitto, että kyseinen lehmä oli ollut navetan ovella odottelemassa lypsylle pääsyä…
Pakko myöntää, että tässä paranemisessa minulla ei juurikaan ollut osuutta. Omistajan sinnikkäästi suorittamat hoitotoimenpiteet olivat sen äpylin pelastus.
Eli leuka rintaan, hattu käteen ja ujo anteeksipyyntö Arille. Pääsi tuo muuten muistuttamaan aiheesta viime keväänä, ja aiheesta muistutti…
Ehkäpä joskus 80v nurkilla sitä on itsevarma terveellä tavalla, tietoon ja kokemukseen perustuen.
(Juttu vuodelta 2016)
