Kuntapraktiikka on toimintaa, jossa Helsinkiläispojalle viimeistään opetetaan pari juttua työmoraalista. Homma nimittäin on välillä raskasta ja varsin vaativaa. Vastuuna on kokonaisen kunnan eläinten terveydenhuolto. Lisäksi hommiin kuuluu hygienianpuoli: ettei vaan ravintolan kebabrulla ole väärin rullattu tai K-supermarketin kylmäsäiliö ole liian lämmin. Pienen lisäpaineen luo myös mahdollisten tartuntatautien selvittelyyn osallistuminen. Se on nimittäin kunnaneläinlääkäri kun selvittää miksi salmonella levisi Alma-tädin 50v synttäreillä tai onko västäräkillä lintuinfluenssa ja saako leikkikoululaiset ulkoilla kun pihalla on linnunkakka…
Eläinlääkäri pyörtyi kesken leikkauksen
Nykyään näitä töitä on käsittääkseni hiukan hajautettu, mutta eiköhän siinä työkenttää kuitenkin yhä ole ihan riittävästi.
Kuntapraktiikkaan lyö ihan oman leimansa päivystysvelvollisuus. Päivystäminen on mukavaa, pienissä erissä, ja kun on hyvä sää, ja kesä, ja vähän hyttysiä. Toisinaan se on kuitenkin raskasta ja rankkaa puuhaa. Itse olen kerran pyörtynyt väsymyksestä ja energianpuutteesta johtuen kesken leikkauksen. Ei ole hyvä juttu kun keisarinleikkausta suorittava eläinlääkäri ottaa keskenkaiken nokoset vasten lehmäparan kylkeä. Heräsin kun ylen hämmästynyt emäntä työnsi suklaakaramelleja kohti äänilähdettäni, pari huikkaa marjamehua ja suklaamakeiset hoitivat hommansa ja taas mentiin. Pakko kyllä myöntää, että ihan en parhaassa terässä ollut sinä yönä…
Kunnaneläinlääkärien päivystykset voivat olla pitkiä ja raskaita
Kunnaneläinlääkärin päivystysvuoro alkaa työpäivän päätteeksi, ja vuoro päättyy kun normaali työvuoro taas alkaa, eli arkipäivisin yhtenäisen työvuoron pituus oli jotakuinkin 32 tuntia. Viikonloppuisin homma oli jo sitten rankempaa. Vuoro alkoi perjantaina työpäivän päätteeksi, takana siis 8h töitä, sitten viikonloppu perjantaista maanantaiaamuun ja sitten alkaakin maanantain normaali työpäivä. Eli 80 h töitä putkeen. Eihän se toki tarkoita sitä, että nukkumaan ei pääse, paitsi silloin kun nukkumaan ei pääse. Pakko kyllä myöntää että kun takana on +50h työsessio, ei maitotilalle saavu enää priimakuntoinen eläinlääkäri.
Tässäpä yksi päivystystarina. Vastaavia on jokaisella eläinlääkärillä, reppukaupalla…
Oli ollut kiireinen praktiikkapäivä ja olin pörrännyt koko päivän ympäri Posiota. Tavallinen työpäiväni koostui pääosin lehmistä. Olin hoitanut päivän kuluessa useampia utaretulehduksia. Olin ihmetellyt syömätöntä lehmää, avustanut maailmaan vasikan ja pähkäillyt erään kiimaongelmaisen lehmän munasarjatoiminnan saloja. Lopuksi vielä muutama koirapotilas ja päivä olisi pulkassa. Kello lähestyi neljää, Kuusamossa työskentelevä kollegani soitteli ja kertoi kääntävänsä puhelut minulle, kertoi vielä että Kuusamossakin oli kaikki hyvin, ei pitäisi olla mitään kummallista odottelemassa.
Poikivan lehmän auttamista
Minä ajelin vastaanotolle ja varustauduin päivystykseen. Pakkasin autoon pari pakettia neuloja ja ruiskuja, varmistin että lääkevarastot olivat täynnä ja jäin odottelemaan soittoa.
Ja soittohan tuli, Kuusamosta. Päivystyspiirin toisella laidalla oli lehmä jolla oli poikimisvaikeuksia. Poi’itusapu on mukavaa puuhaa, Lapissa etuna oli vielä se että yleensä omistajat soittivat hyvissä ajoin. Eläinlääkärin saapumista saattoi joskus joutua odottelemaan tuntitolkulla ja pahimmassa tapauksessa hidastelu avunpyynnössä johti vasikan ja lehmän menettämiseen.
Matkaa oli siis reilu 100 kilometriä sivu. Omistaja kertoi, että lehmä työntelee ja mitään ei tapahdu. Yleensä Lapissa omistajat olivat kokeneita poijittajia, tässä tapauksessa isäntä oli kuitenkin herkempää sorttia ja siten käden työntäminen vasikan kotipesään tuntui olevan oudompi homma. Vastauksena kysymykseen tuntuuko jalat, sain vain toteamuksen että ei tunnu, eikä näy.
Minä hyppäsin autooni ja suuntasin kohti tilaa, arvioin että saapuisin tilalle kuuden maissa, ja jos poi’itus etenisi toivotulla tavalla, olisin jo yhdeksältä kotosalla, ehtisin syödä ja jopa nukkuakin.
Saavuin tilalle, navetan pihalla seisoskeli isäntä joka opasti minut lehmän luokse. Kyseessä oli 3 kertaa poikinut äpyli, hyvässä kunnossa, ei merkkejä halvauksesta, syke normaali, mahat toimivat ja lieviä poltteita. Ei siis poikimahalvaus. Pesin lehmäparan pyllyn ja kopeloin emättimen kautta vasikan tilannetta. Kohdun kaula ei ollut auki, eli synnytys oli vasta käynnistymässä.
Avautumisvaihetta ei voi kiirehtiä, kokeilkaapa ukot vaikka synnytysosastolla vihjata kätilölle että anna joku piikki että aukeaa nopeammin, tulee välittömästi ympäri korvia.
Minä totesin tilanteen ja sanoin että homma etenee normaalisti, olettaisin että poikii tänä iltana, mukavaa illanjatkoa. Päästelin nokivasaralla kohti Posiota ja Aholan kylää, pääsin kotiin ja laitoin hernekeiton porisemaan. Samalla puhelin pirahti ja samainen isäntä soitti, että nyt synnytys on edennyt jo pitkälle, sorkat näkyvät mutta homma ei etene ja vetoapukaan ei auta. Minä pomppasin jälleen autoon ja köröttelin kohti Kuusamoa. Piti kiirettä, ei ole hyvä vasikan pötkötellä keskellä lehmän synnytysvärkkejä, paikat kuivuu ja turpoaa, tulee noutaja niin vasikalle kuin lehmällekin. Kello oli yhdeksän ja jos oikein pinnistäisin, pääsisin tilalle kymmeneksi ja kotiin aamuyön tunteina. Pääsin kuin pääsinkin lähelle tilaa, ihan siihen kymmenen kilometrin päähän. Puhelin pirahti ja omistaja soitti ilahtuneena, että nyt se vasikka sitten kuitenkin syntyi. Minä jarruttelin ja pysäytin tiensivuun ja kyselin muutaman tarkentavan kysymyksen. Onko lehmä kunnossa? Juu on.
Entäpä vasikka? Juo juuri ternimaitoa.
Syökö se lehmä? Juu, hyvin syö.
Ja on seisaallaan? Kyllä.
Eikä työntele enää, eihän ole toista vasikkaa tai kohtu tulossa pihalle? Ei ole, kaikki on hyvin, ajele vain kotiin.
Niinpä minä käänsin auton ja ajelin Aholaan. Pääsin nukkumaan keskiyöllä, peitto korviin ja unta palloon. Ja kuten arvaattekin, pirahti puhelin reippaan vartin kuluttua… nyt se lehmä ei pääse ylös, makaa vaan, soitti isäntä, onkohan sillä poikimahalvaus?
Voi perkule, kamat kasaan ja autoon, melko tuttua tietä ajelin sitten jälleen tilalle. Kello kahdelta yöllä pääsin tilalle, lorottelin halvaantuneelle lehmälle pullon kalkkia, annoin kipulääkkeen ja käänsimme vielä lehmän kyljeltä toiselle ennen kuin lähdin kohti kotia. Pääsin kotiin puoli viisi aamulla, isäntäkin soitti että lehmä on pystyssä ja syö eli kaikki kunnossa. Vielä ehdin nukkua reilun tunnin, sehän riittää.
Eli auton mittariin kertyi päivystyksen aikana reilu 700 kilometriä, eläinlääkärin ruokakulut pysyivät alhaisina, lehmä selvisi ja arvatkaa harmittiko turha ajelu? Jos totta puhutaan niin vähän otti pattiin hätäinen isäntä, mutta mieluummin pari kertaa turhaan kuin kerran liian myöhässä, pätee muuten moneen asiaan…
