Minä. En. Tykkää. Kylmästä. Kun minun karvalakki jäätyi armeijassa kiinni teltan lattiaan, minä päätin, että se oli viimeinen kerta kun minä halaan miestä lämpimikseni. Olin jälleen järjestänyt itseni eläinlääkärin sijaiseksi Lappiin, tarkemmin sanottuna Posiolle. Tällä kertaa sijaisuus sattui helmikuulle ja oli kylmä, ihan oikeasti.
Minä olen lähtöisin Helsingistä. Kun Helsingissä on kylmä, se leikkaa kuin sirkkeli. 5-10 asteen pakkanen yhdistettynä mereltä puhaltavaan tuuleen on häijy yhdistelmä. Lappilaisetkin hiljenee. Toisaalta reipas 40 asteen pakkanen Posiolla lyö vastapalloon kuin toyotan tunkki. Tulee nukkumatti jos jää paikoilleen pötköttelemään.
Tälläkertaa perjantai oli pulkassa ja Aholankylän Sysitiellä sijaitseva yksiöni tuntui varsin mukavalta. Ulkona oli pakkasta 42 astetta, päivystys oli pyörähtänyt käyntiin ja minäpoika odottelin ensimmäistä soittoa.
Illan ensimmäiseksi potilaaksi ilmoittautui muutaman kymmenen kilometrin päässä asusteleva suomenhevosruuna, se oli potkiskellut mahansa alle, katsellut kummastuneena kupeitansa, piehtaroinut pilttuussaan ja mikä pahinta, lakannut paskantamasta… ehkä ähky. Minä hyppäsin saappaisiini ja kiikuttelin lääkevarastoni autoon, käynnistin auton ja peruutin pois parkkiruudusta. Auto pomputteli menemään, kolina paheni vauhdin kiihtyessä ja niinpä hyppäsin ulos pällistelemään, että mikä meni rikki.
Samassa viereisen yksiön ovi aukesi ja Jyrki, naapurinani asusteleva sentin vajaa kaksimetrinen rekkakuski, tuli tapojensa mukaan vitt… ihmettelemään touhujani. Isällisesti tämä kaveri kertoi hölmölle etelänpojalle, että on täysin normaalia että renkaat ovat hetkisen aikaa kulmikkaat, kyllä ne ajamalla lämpenee… ei kuulu minusta olla nokialaisen nelikulmaisia, pyöreisiin renkaisiin on Teppo tottunut. Tämä hiljainen, syrjäänvetäytyvä ja erityisesti harvinaisen hienotunteinen jättiläinen kurkkasi autoni takakonttiin ja osoitti lempeästi huolestumisensa pakkasvarustautumisestani: ei ollut pilkkihaalaria takakontissa. Jyrki kertoi, että jos en ensitilassa hommaa takakonttiin haalareita ja lämpimiä saappaita, nyppää tämä korsto minulta molemmat korvat irti päästä näppärällä ranneliikkeellä. Ihan oikeasti lähtee henki, jos auto sammuu keskelle Lappia. Jyrki kertoi, että kylässä tarvitaan eläinlääkäriä ja että pakastuneesta eläinlääketieteen kandidaatista ei hyödy muulla tavoin kuin että siitä saa hauskan pihakoristeen. Minä hain pilkkihaalarini, roiskaisin sen mielenosoituksellisesti takakonttiin ja lähdin kohti potilasparkaa. Ajellessani kohti ruunaparkaa pähkäilin, että kaikki Posiolaiset ovat vellipöksyjä jotka pelkäävät pakkasta…
Hepan ähky on hätätapaus. Kun hepan suunnittelija värkkäili hevosta, päätti tämä sankari jostain syystä tehdä hevoselle aivan toivottoman huonon suoliston. Siis viljan ja väkirehun syöntiin. Hevosen maha on täynnä mitä kummallisempia suolenmutkia ja nämä kaikki letkut on suunniteltu käyttämään hyväkseen heinää ja muita korsikasveja, ei kuulu jyvät hepan evääksi. Sillä olisi nokka jos sen oikeasti pitäisi syödä paljon kauraa… muunmuassa tämän seurauksena hepoilla esiintyy välillä ruuansulatushäiriöitä, elikkästen ähkyjä. Kun abouttiarallaa pienen sohvan kokoiseen paksusuoleen tulee ongelma, ei kyseessä ole vähäinen ummetus… se on hätätilanne.
Minäpoika päästelin punaisella passatillani kohti potilasta venttiilit nakuttaen ja renkaat pomputtaen. Pakko myöntää että 60km siivun aikana pohdiskelin Jyrkin sanoja ja totesin että auton hyytyminen keskelle Maaninkavaarantietä, keskellä yötä, pelkissä farkuissa ja villapaidassa johtaa kuolemaan, eivät ole vellipöksyjä. Lopulta pääsin potilaan luokse ja pääsin ihmettelemään tilannetta. Talli oli pieni, niin pieni, että siellä hevosta ei mahtunut hoitamaan, niinpä se otettiin pihalle. Kopeloin hummaparan läpi ja väitän, että vieläkin omistaja luulee että minä tietäisin hevosista muka jotain…
Limakalvot normaalit, syke alle 80 (jos se on yli 100 niin ei ole hyvä homma se), äänetön suolisto ja pyrkii piehtaroimaan. Ei tarvitse olla Sherlock, se on ähky. Minut on koulutettu 1990-luvulla ja siten ainoa oikea hevosen ähkyhoito oli se, että potilas lähetetään äkkiä klinikalle. Koska potilaan ja lähimmän päivystävän hevosklinikan välillä oli etäisyyttä n. 950km, jouduttiin turvautumaan hoitovaihtoehtoon B, eli Teppo hoitaa potilaan ihan omin pikku kätösin. Tuolloin ähkypotilaan hoito piti sisällään lievän rauhoituksen, rektalisoinnin (käsi pakoputkeen), nesteytyksen ja parafiiniöljyn sekä kipulääkityksen.
Kun ulkona on 42 astetta pakkasta, potilasta ei mahdu hoitamaan sisätiloissa ja ainoana valonlähteenä on passatin pitkät valot, ollaan eläintenhoidossa niinsanotusti alkulähteillä. Minä piikitin ruunaparkaan paukun nukkumattia, riisuin itseni T-paitasilleni ja lykkäsin käteni hepan pakoputkeen. Kuulostaa ehkä hullulta mutta kun ulkona on riittävän kylmä niin sitä pitää etujalkaansa ihan mielellään vaikka hepan pepussa. Hevosen ähkyä rektalisoitaessa pelottaa, että tuntee polkupyörän sisäkumeja, tämä nimittäin kertoo sen, että ohutsuolet ovat suolenkiertymän vuoksi työntyneet liian taakse ja että potilas kuolee ilman välitöntä kirurgiaa. Minä en tuntenut muuta kuin lämpimän henkäyksen ja siten viivyttelin hetkisen (oli hiton kylmä). Kyseessä oli oletettavasti ns. ummetusähky ja hoitona kipulääke ja nesteytys. Koska 500-700 kg hepan nesteytys 40 asteen pakkasessa ei ole mahdollista suonensisäisesti, valittiin ”helpompi” vaihtoehto eli nenänieluletku.
Minä lykkäsin letkun hummaparan nenään ja sitä kautta nieluun. Kuulostaa helpolta mutta pakkasesta johtuen letkusta tuli kanki 3 sekunnin aikana. Niinpä letku upotettiin kiehuvaan veteen ja sitten minulla oli n. 10-20s aikaa saada taipuisa letku heppaparan käkättimeen. Koska olen syntynyt sunnuntaina, kävi minulla peikkomainen flaksi ja onnistuin toimenpiteessä. Kun letku oli paikoillaan, kaadettiin potilaan mahaan pari ämpärillistä suolalla maustettua kaivovettä. Tuolloin potilaita kuritettiin vielä lisäksi parafiiniöljyllä (nykyään eivät tätä tee, ehkä ovat oikeassa). Arvatkaapa pari kertaa mitä parafiiniöljylle tapahtuu pakkasessa? Voin vannoa, että ei ollut helppo homma tunkea parafiinikokkareita viattoman luontokappaleen vellipesään letkun kautta. Lopuksi kauramoottori sai paukun kipulääkettä ja tämän jälkeen kopukkaa lähdettiin kävelyttämään. Tavoitteena oli se, että suolisto lähtisi liikkeelle. Tästä merkkinä olisi reipas kottikärryllinen paskaa ja pari noin jäähallin kokoista pierua.
Minä ajelin Sysitielle, kämpilleni, omistaja soitteli kotimatkan aikana että kaikki paikat ovat täynnä paskaa ja heppa hyvällä tuulella. Minä sulin seuraavana keväänä.
(Juttu vuodelta 2017)
