Jumankauta, että voi yksi vaiva ajaa ihmisen hulluuden partaalle. Kuten minun juttuja ja meidän perheen elämää seuranneet ihmiset ehkä tietää, on meidän koiruuksien jalkaterveys ollut hieman tapetilla viime aikoina. Tempulla on sököt polvet ja Metkulla taas on olkapäät synnynnäisesti rikki.
Allipalli, eli tuo minun fiksu, kaunis ja hieno Airendaalini ontuu vähän väliä ja on todella totinen. Ei kuulu 8 kk ikäisen pennun vastustella lenkkeilyä ja lähteä liikkeelle kuin vanha ukkeli.
Allin oireilu alkoi, kun se oli reilu 5kk ikäinen. 4kk ikäisenä tämä pentu vipelsi meidän pihalla niin että lumi pöllysi, yhtenä päivänä se sitten meni totiseksi ja alkoi ontua etujalkojaan. Rasituksensieto oli pyöreä nolla. Sisukkaasti tämä pikkuruinen neitokainen yritti pysytellä matkassa järven ympäri tapahtuvien hiihtolenkkien aikana, korvien ja hännän asennosta kävi kuitenkin varsin hyvin selväksi että nyt ei Allilla ollut mukavaa.
Allin ontuminen oli vaihtelevaa, välillä se oli täysin normaali ja välillä jalat olivat todella kipeät. Minä taivuttelin Allin jalkoja ihmettelin kun mistään ei löytynyt mitään kummempaa, Suvi taivutteli Allin jalkoja ja sanoi että olkapäät on sököt. Niin Alli päätyi pötköttelemään röntgenpöydälle ja sen olka- ja kyynerpäistä poksautettiin kuvat. Ei ollut Allilla ostekondroosia. Minua nämä rtg kuvauksen tulokset eivät kauheasti lämmittäneet. Röntgenkuvaus on varsin hyvä tekniikka arvioida pitkälle edennyttä nivelrikkoa, alkuvaiheen muutoksissa niistä ei juurikaan ole hyötyä.
Kuvissa näkyi kuitenkin minun kannaltani lohdullisia muutoksia, Allin putkiluut näyttivät kuvissa paikoin harsomaisilta, luun tiheys vaihteli. Tämä löydös yhdistettynä siihen seikkaan, että Alli aristeli putkiluiden puristamista, viittasi sairauteen nimeltään panosteiitti.
Panosteiitin syntymekanismista ei ole vielä syntynyt tiedemaailmassa konsensusta. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että nyt ei kyllä tiedetä mistä tämä johtuu. Schawalderin poika Sveitsissä pähkäilee tutkimuksessaan, että runsas energia yhdistettynä korkeaan proteiinipitoisuuteen eväässä altistaisi kyseiselle sairaudelle.
Saakutti, että meillä oli totinen Airendaali. Ei ole hieno katsoa pikkuista airendalinarttua kun se kuljeskelee pihassa kypärä kallellaan. Allipalli sai kipulääkettä ja aina parin-kolmen viikon välein sillä oli parempia hetkiä. Ja sitten taas, milloin oli takakoipi kipeänä ja välillä sattui molempiin etumoottoreihin.
Loppupeleissä Allipalli täytti vuoden, lusi läpi ensimmäisen kiimansa ja kyllä siltä tiputeltiin evään proteiini- ja energiamääriäkin. Nyt alkaa näyttämään valoisammalta. Lenkkipoluilla tämä pörröpää kulkee jo edessä, ja juoksuttaa Metkua niin saamaristi.
Toivon totisesti, että tämä sairaus on nyt lusittu, saapi nähdä.
Kiitos kuvasta Tiina Sipilä ❤️
(Juttu vuodelta 2019)
