Olen pyrkinyt olemaan aina mahdollisimman rehellinen asiakkaille, kerron mielipiteeni ja yleensä pyrin perustelemaan tekemiseni ja sanomiseni. Jos kyseessä on potilastapaus joka vaatii omistajalta selkeitä toimenpiteitä kuten esimerkiksi laihdutus (koiran), voi ulosantini olla jossain tapauksissa jopa hieman töksähtelevää, elekieleni puolestaan useimmiten pehmentää sanomisiani. (Juttu vuodelta 2015)
Tulipa tämänkin toimintamallin kääntöpuoli opittua sitten kantapään kautta: tässäpä oiva esimerkki miten 45 v. miespuoliselle eläinlääkärille opetetaan himpun verran nöyryyttä ja roppakaupalla käytöstapoja.
Lihava koira
Tuona kyseisenä aamuna lähdin hakemaan jotakin tarviketta hoitohuoneeseeni. Tapanani on välillä pidellä kädessä erilaisia työkaluja, jotta edes näyttäisin tekeväni jotain tai olevani matkalla jonnekin (opin tämän konstin armeijassa).
Vastaanottohuoneeni sijaitsi fysioterapian odotustilan vieressä. Odotustilan sohvalla istui rouva ja lattialla pötkötti kultainennoutaja, jolla oli jonkin verran ylipainoa. Noutaja nousi ylös kun pläjähdin huoneesta pihalle ja samalla hoksasin, että se nousi ylös hieman vaivalloisesti. Tässä vaiheessa pääni ja suuni välinen yhteistyö oli nähtävästi kahvilla. Minä totesin aseista riisuva hymy huulillani jotta ottaapa ylösnousemus kunnon päälle. Tämän jälkeen kerroin koiralle, että se muistuttaa hieman hyljettä (itsekin hihittelin lempeällä vitsilleni kun rapsuttelen varsin tyytyväistä koiraa). Sukkelan höpöttelyni myötä katsoin saaneeni luottamussuhteen omistajaan ja tämän jälkeen vuodatin omistajalle kertomuksen nivelrikosta, ylipainosta, kipulääkityksistä ja lihaskunnosta sekä niiden yhteydestä toisiinsa. Varsin tyytyväisenä itseeni köpöttelin sitten pois paikalta.
Saman päivän iltana Kerkelän Hannele, fysioterapeuttimme, kysäisi miten menee, ja että mitä olin oikein sanonut Sani-koiran omistajalle? Omistaja oli kysellyt, että mikä se äijä on joka kuljeskelee pitkin klinikan käytäviä solvaamassa viattomia asiakkaita?
Väärinkäsitys?
Tässä vaiheessa lienee syytä kertoa, että Sani on opaskoira ja omistaja on näkövammainen. Ajatelkaapa itsenne tilanteeseen, jossa paikalle säntää omituinen höpisijä joka ei esittäydy, haukkuu parhaan kaverisi läskiksi, vaahtoaa asiasta josta et edes ole kysynyt ja tekee tämän kaiken vielä pimeässä?
Ihan syystä tuohtui Jaana, onneksi opaskoirille ei kouluteta puolustus-/hyökkäyskäskyä.
Kun Jaana seuraavalla kerralla tuli klinikalle käymään, oli Tepposella hattu kourassa ja pää kumarassa. Esittelin itseni, pahoittelin tökeröä käytöstäni ja pyysin vilpittömästi anteeksi. Hannele oli myös pehmentänyt edellisen käynnin aiheuttamaa kulttuurishokkia kertomalla, että Tepolla on hieman omituinen huumorintaju ja välillä se taju on täysin kankaalla.
Nykyään Jaana jo puhuu minulle, eikä yritä enää vain sohia minua pois sillä valkoisella kepillään.
Todellisuudessa uskoisin, että tästä edellä kuvatusta tapahtumaketjusta poiki paljon hyvää. Jaana, Hannele ja minä keskityimme lopulta Sani-koiraan kokonaisuutena. Sani on pitkän uran tehnyt opaskoira, jolla on nivelrikkoa. Fysioterapian, laihdutuksen (tarve oli siis minimaalinen) ja suunnitelmallisen kipulääkityksen myötä Sanin liikkuminen helpottui. Liikkumisen myötä Sanin lihaskunto on pysynyt yllä ja jopa parantunut. Lihakset tukevat niveliä ja vähentävät siten kipua.
Pienenä ongelmana on se, että koirien kroonisen kivun hallinnassa kivun arviointi on tärkeässä asemassa, tällä hetkellä käytössä olevat kivunarviointi lomakkeet on suunniteltu näkeville omistajille ja tässä meillä on vielä hieman tehtävää tulevaisuudessa.
Ps. Arvoisat lukijat toivottavasti huomaavat rivien välistä, että Jaana antoi minulle anteeksi. Ehkä.
(Kannessa kuvituskuva)
