Uskokaa tai älkää, minä olen ollut joskus fyysisesti melkoisen hyvässä iskussa. Opiskeluaikani viimeiset vuodet pitivät sisällään erittäin tiukan harjoitusrutiinin. Kun muut menivät syömään, suuntasin minä pieneläinklinikan alakerrassa sijaitsevaan varastotilaan. Varastotila oli täytetty painonnostovälineillä, siellä ei ollut ilmanvaihtoa, eikä peilejä ja lattia oli betonia. Kun normaali kaveri huhkii 5 kertaa viikossa tunnin verran painojen kanssa, ei tarvita edes erikoishuulirasvaa että kunto kasvaa. Minulle urheilu oli tapa saada katko päivään, ei ole nimittäin Tepposen päävärkki suunniteltu jatkuvaan pohdiskeluun.
Opiskelun päätyttyä siirryin melko nopeasti työskentelemään patologian laitokselle. Siellä toimenkuviini kuului mm. luennointi, raadonavaukset, opiskelijoiden suorittamien obduktioiden valvonta ja histologisten näytteiden arviointi. Edellä kuvatut toimet olivat siinä määrin vaativia että taas Tepposen päätä ahdisti, niinpä opiskeluajalta tutuksi tullut punttis sai jälleen toimia paineentasausventtiilinä. Sainpa minä seurakseni tuolloin pyöreämpirakenteisen kollegani Sami Suomisenkin, nykyäänhän mies muistuttaa jo nälkiintynyttä naalia… Päivämme kuluivat painoja nostellessa ja raatoja availlessa, mitäpä sitä alle kolmekymppiset kaverit muuta…
Patologianlaitoksen näytemateriaali oli pääosin lähtöisin tiedekunnan pieneläinklinikalta. Joskus avattavaksi saapui myös suurempia potilaita, hevosia, lehmiä ja kävipä obduktiosalissa kerran yksi norsukin. Virallisemmat, esimerkiksi viranomaistoimintaan tai mahdollisiin oikeudellisiin toimiin johtavat obduktiot suoritettiin vieressä sijaitsevassa EELA:ssa. Joskus harvoin laitoksellemme saapui kuitenkin ns. ulkopuolisia näytteitä, yleensä kyseessä oli pieneläin jonka kuolinsyyn hoitava eläinlääkäri halusi selvittää.
Eräänä päivänä klinikan vahtimestarit olivat tuoneet osastollemme pienehkön pahvilaatikon. Laatikossa ei ollut nimeä saati osoitetta. Laatikkoa siirreltiin pöydältä toiselle, ja lopulta loota tavoitti kollegani Seppo Saaren pöydän. Seppo työskenteli tuolloin osa-aikaisesti patologianlaitoksella. Seppo toimi taustatukena ja varmisteli että meidän vähemmän kokeneiden patologien lausunnot eivät olleet tyystin tuulesta temmattuja. Sepolla oli liukuva työaika ja niinpä loota sai lepäillä pöydännurkalla muutaman päivän.
Lopulta Seppo saapui työpaikalle ja hoksasi pöydällään lepäilevän paketin. Koska kyseessä oli hämmentävän viekas patologi, ei hän ihan ensimmäiseksi viiltänyt laatikkoa auki, ehei, hän kyseli että mistäköhän ja milloin kyseinen paketti on pöydälle ilmestynyt. Vastauksena oli hämmentyneitä olankohautuksia. Tässä vaiheessa pakettia jo haisteltiinkin ja sisältö haisi raadolta. Tämä puolestaan johti siihen että paketti kiikutettiin juhlasaattueessa obduktiosaliin.
Essuilla, pyykkipojilla, silmäsuojilla ja talikolla sekä toyotan tunkilla (nyt kyllä liioittelin, lähti vähän lapasesta) varustautuneet patologit raoittivat laatikon kantta, hengitys pysähtyi, sydämen syke nousi, adrenaliinipilvi peitti koko porukan kun laatikosta paljastui… shortsit, kostea t-paita ja sukat… Sami oli unohtanut punttisvermeensä lojumaan salin nurkkiin ja joku ystävällinen sielu toimitti ne takaisin Samin toimipisteelle…
Pitäisi kyllä ison miehen osata huolehtia urheiluvälineistä, ihan pakaralta haisee 2 viikkoa vanhat punttisalikamat.
Yäk.
