Aamulla pompattiin virkeinä ylös sängystä ja todettiin ikkunasta että sää on ihan eri kuin Suomessa. Täällä on pilvistä, tihkusateista ja kylmää, teillä siellä kotona pikkupakkanen ja aurinkoa turvan täydeltä.
Minä kokeilin hotellihuoneeseen viriteltyä kapselikahvikonetta. En kyllä hommaa tuollaista, hitosti muoviroskaa, alimittainen kahvi ja sekin vahvuudeltaan sellaista että juotava joko vessassa tai vaipat päällä. Aamukahvin virkistämänä hätyyttelin lapset ylös sängystä ja suunnittelimme päivän protokollan. Päädyttiin siihen että mennään Tierparkin eläintarhaan. Osa teistä on ehkä kuullut että minuun on pesiytynyt pikkiriikkinen eläintarhavastaisuuden peikko.
Viime kerralla kun käytiin juurikin Berliinissä ja eläintarhassa, paloi meikäläisen verkkokalvolle kuva maailman ehkä tympääntyneimmistä simpansseista ja gorilloista. Eipä niillä orangeillakaan kivaa ollut. Minä päätin tuolloin että ikinä en mene enää eläintarhaan jossa on kädellisiä, siis häkeissä, töissä saa olla. Eihän sitä jumankekka Keravalle tai Hämeenlinnaankaan retkiä järjestellä. Ihan pitää itse toheloida että pääsee sisätiloja katsomaan. Surku tuli Tepposelle Berliini Zoossa, sen verran oli serkkupojilla tylsää.
Tätä eläintarhavisiittiä suunniteltaessa lapsetkin kyseli että onko siellä Tierparkissa ihmisapinoita, menee isä taas totiseksi. Ei ollut, minä tarkistin.
Eläinpuisto sijaitsi 12km päässä meidän hotellilta ja jopa minä tajusin että nyt ei kävellä. Näppärästi liikuttiin metrolla ja ratikalla. Eli käveltiin metrotunneliin ja sitten siellä kylmässä ja koleassa luolassa seurattiin kuinka Suvi onnistui kuin onnistuikin hommaamaan apin ja maksamaan liput. Minulla meni sormi sieraimeen jo ensi metreillä ja totesin että menen jumankauta kuitenkin kävellen, Saksa on … maa. Ihan vaan vihjeeksi, tilatkaa ne metrolippuhässäkät hotellihuoneessa, ei tule aviokriisi tunnelissa. Suvi väittää yhä että on ärsyttävää kun kolme ihmistä huohottaa vieressä kyselee että joko ne liput on valmiit, ja itse lukee selviä saksankielisiä ohjeita. Pikkumaista sanon minä.
Täsmällistä hommaa on saksalainen juna ja metroliikenne, ja aikaisin siirtyy paikalliset alkoholistit ja narkit paikasta toiseen. Ihan on hämmästyttävää katsoa kuinka lähes kuolleeksi julistusta vaille oleva ihminen lähtee yhdellä pitkällä muovipullosta otetulla votkahuikalla uuteen nousuun. Tulee puna kasvoille, luisut hartiat korjaantuu ja nivelet vetristyy. Ja ei, tämä ei ole väheksymistä, tämä on ironiaa. Kyllä minä tiedän että näillä ihmisillä ei ole muuta paikkaa minne mennä, ja se metro voi olla ainoa lämmin tila jossa saa oleskella. Mutta niin tietää minun lapsetkin, eikä nekään väheksy. Minulle on tärkeää että meidän lapset näkee myös varjopuolia ja tummia sävyjä. Sitten niillä tulee ehkä isona päähän ideoita miten hommia tulisi korjata. Jos ne taas pidetään pumpulissa, voi täysi-ikäisenä tulla liikaa hämmennystä. Isän ja äidin kainalosta on paras tutustua myös niihin vähemmän hienoihin juttuihin.
Kun me päästiin sinne tierparkkiin, oli keli mennyt entistä kylmemmäksi. Rakas poikani oli ollut hotellilla sitä mieltä että takkia ei tarvita, pelkät verkkarit ja huppari riittää. Ei riittänyt, poika kärtti äidiltään polvimittaisen keltaisen sadetakin ja kompasteli hihoihin köpötellessään pitkin eläintarhan katuja. Pakko myöntää että kysyin pojalta sen maailman turhimman kysymyksen, muistatko mitä minä sanoin? Paska isä palkinto tänne heti.
On muuten jäätävän kokoinen puisto tämä Tierpark, jotakuinkin 160 hehtaaria. Eläimiä siellä ei ihan hirvittävästi ole, mutta häkkikoko on hulppea. Huhtikuussa eläimillä ei ole vielä liian kuuma ne liikkuu myös päivällä. Minäkin olen ollut Korkeasaaressa hommissa ja ikinä en ole nähnyt Manulia, vaikka niitä sielläkin on. Piti tulla Berliiniin asti pällistelemään Manuleita. Näyttää kyllä melkolailla angorakissalta, eli saattaa olla huijausta koko homma. Kirahvitalo on näkemisen arvoinen, ja omalla tavallaan koko puisto. Tämä eläinpuisto jäi rajanvedossa Itäsaksalaisille ja jotenkin se näkyy yhä systeemeissä. Asiat ei ole värikkäitä ja muovisia, ne on harmaita. Mutta jos sitä pintaa vähän raaputtaa niin siellä alla on värejä. Vähän niinkuin se nukkumatti pikkukakkosessa. En tiedä ymmärsittekö mitä tarkoitan. Ehkä minä yritän sanoa että en minä sitä nukkumattia kaipaa, ilmankin olisin pärjännyt mutta ei se pelkästään huono ollut.
Päivän kuluessa aurinko pölisteli harsot ympäriltään ja Arvid luopui kylpytakkimaisesta asustaan. Nakkikojuja oli ripoteltu sopivien välimatkojen päähän ja se täytyy kyllä sanoa että saksalaiset osaa jonottaa. Ne ei ämpyile ja etuile niinkuin etelä-euroopan porukka. Hyvässä ja sotilallisessa järjestyksessä mennään. Hieno piirre on tuo. Ja kun odottaa kiltisti, saa bratwurstin ja oluen kouraan, ja hyvällä onnella hymyn. Pakko on myöntää että Suvin ostama täytetty prezel oli parempi kuin minun karjunhajuinen makkara. Minä se ikävä kyllä kuulun siihen 25% joukkoon jolle karjunhaju saa aikaiseksi yökkäysrefleksin.
Vilpittömästi voin suositella käyntiä tuolla Tierparkissa, hampaankoloon ei jäänyt kuin palanen sitä makkaraa. Jos kävely ja hämmästely kiinnostaa niin tämä on täsmäpaikka siihen, kerrasta pläjähti 18000 askelta Suvin mittariin.
Takaisin päästiin samaa reittiä kun tultiinkin. Reissuun kului viitisen tuntia ja muksuissa oli yhä virtaa. Helinä oli merkinnyt things to do listaan paikan nimeltä Game State. Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi että kyseessä on sellainen pelipaikka. Mökki on täytetty konsolipeleillä, flippereillä, lasereilla ja roboteilla. Jos sattuisi olemaan epilepsiataipumusta niin ennen sisäänastumista kannattaisi varmistaa että lääkitys on jotakuinkin kohdallaan.
Lapset katosivat laitehelvettiin ja minä suunnistin baaritiskille. Ensimmäistä kertaa elämässäni törmäsin automatisoituun paukkulaitteeseen. Tilasin Suville Mojiton ja itselleni Gin Fizzin. Tarjoilijatar naputteli numeron koneeseen, laittoi kupin alle ja sitten lorisi. Jääkaapista hän kaiveli muovipussiin tarkasti pakatun annoksen minttua ja toisen pussin jossa oli limeviipaleita. Sitten kauhallinen jäitä perään ja Voil’a, tuloksena oli elämäni pliisuin paukku. Tarjoilijatarkin totesi että ikävä kyllä hänen on pakko käyttää laitetta, käsintehty olisi kyllä mukavampi. Olen täsmälleen samaa mieltä. Ei ole ensimmäisen minun hankintalistallani tämä.
Game Statessa on viety ihmismielellä pelaaminen melkoisen pitkälle. Pelikoneet suolsivat ulos tikettejä, eli sellaisia paperilappuja. Oletan että paperilappuja tuli ulos sitä enemmän mitä paremmin pärjäsi. Vähänkö koukuttava juttu kun pelin lopuksi kone oksensi ämpärillisen paperisilppua. Helinä ja Arttu onnistuivat parissa tunnissa keräämään hirmuisen metrimäärän paperia. Täsmällinen lippuluku oli 2132 lippua. Nämä liput laskettiin sellaisella koneella ja tämän jälkeen lunastettiin voitto. Suklaakeksi maksoi 400 lippua ja painepesuri 17000 kipaletta. Arttu hommasi tripodin puhelimelle. Clas ohlson 1.99€.
Kun me painettiin sen pelisalin ovi kiinni, totesi muksut yhteen ääneen että mukava paikka mutta ei tarvitse tulla uudestaan.
Olimme Suvin kanssa suunnitelleet että tänään syötäisiin sushia. Berliini ei ole ihan huonoin paikka tämän evään syömiseen. Minä oli tutustunut tarjontaan ja todennut että ihan nurkan takana olisi paikka nimeltään Sticks’n’ Sushi. Vaikka me oltiin tätä hommaa suunniteltu, ei me tietysti tehty pöytävarausta. Ei kai kukaan muu saksassa sushia syö, eihän? Eli kun me sitten siellä pelihelvetissä yritettiin tehdä pöytävaraus niin eihän siitä mitään tullut. Kaikki paikat oli varattu.
Koska minulla, Suvilla ja Helinällä oli kuitenkin mahassa paikka varattuna makirullille, päätettiin me kävellä ravintolalle ja kysyä suoraan että onko niillä tilaa neljälle jotka käyttää samoja sukkia koko päivän ja kävelee yli 20000 askelta. Huomasitte muuten ehkä jos sanojen asettelusta että poikani Arvid ei kuulu Sushin suurkuluttajiin.
Tarjoilija silmäili minua paljasjalkakengistä teknisten housujen kautta kaljuun päälakeeni ja totesi että Ikävä kyllä ravintolapöydissä ei ollut tilaa. Tämän jälkeen hän kertoi että meille löytyisi vapaat paikat baarituoleista, keittiön kurkistusluukun edestä, siinä on mukava katsoa kun sushikokit tekee hommia. Ei ole muuten huono homma laisinkaan.
En lähde tässä kuvailemaan saamiamme eväitä sen tarkemmin, jotain hommasta kertonee se että Arttu söi minun makirullat ja veikkaan että se potkii itseään pakaroille vielä monta kertaa muistaessaan että se on kieltäytynyt useita kertoja kun sille on tarjottu sushia. Ravintola oli tilana mukava, tarjoilu oli nopeaa ja sujuvaa, ja mikä tärkeintä, ne sushit oli aivan törkeän hyviä, hieno kokemus. Minusta tämän ravintolakäynnin ammattimaisen otteen niputtaa hienosti alla oleva kuvaus käymästäni loppukeskustelusta tarjoilijattaren kanssa.
Miettikääpä omalle kohdallenne.
Maistuisiko jälkiruoka?
Juu kiitos, ottaisimme suklaajäätelön, vaniljajäätelön ja kaksi creme bruleeta kiitos.
Tämä selvä, tulisiko jotain muuta vielä.
No juu, kuppi kahvia ja konjakki.
Tämäpä selvä.
Hetkisen kuluttua tämä tarjoilijaneitonen kopauttaa minua huomaamattomasti olkapäälle ja kysäisee, nyt kävi niin että meillä ei ole kuin yhtä konjakkia jäljellä, sen hinta on 60€/2cl, ajattelin varmistaa että haluaisitteko jotain muuta?
Minä tilasin 4cl jotain sushiaterian kanssa suositeltua viskiä, maistui banaanille, hassua kyllä sillälailla hyvästi.
Kaikenkaikkiaan aivan loistava ravintola, pällisteli asiaa miltä kantilta tahansa. Mitä lämpimin suositus tälle paikalle, ja ei, tämä ei ollut maksettu mainos. Niitäkin kyllä saa, mielellään kävisin koeponnistamassa ravintoloita. Oletan kuitenkin että sellaisella hommalla ei olisi siunausta. Minulla kun on liian nopea suu ja huijaamiseen liian hidas hissi.
Berliinin puolesta pitää sanoa vielä yksi juttu. Vaikka kyseessä on suurkaupunki, ei pieni 4 hengen lähetystömme tuntenut oloaan laisinkaan turvattomaksi ilta-öisen paluumatkan aikana. Berliinin kadut, rakennukset ja ihmiset ovat hyvällä tavalla rosoisia, kaikille on tilaa. Poikani Artun sanoin, tämä matka on jo nyt minun uusi lempimatkani.
