Tänään aamulla herättiin virkeinä rauhallisesti nukutun yön jälkeen. Pistäydyimme sanomassa heipat vailla kiireen tuntua pyörivällä klinikallemme, hyppäsimme uutuutta kiiltelevään autoomme ja ajelimme lentokentälle. Matkalla nautimme maittavat ja silti täyttävät salaatit ja huuhtelimme kurkkumme raikkaalla lähdevedellä, Evian, tietenkin.
Lentoasemalla pysäköimme auton hotellin pihaan, ja tämän jälkeen hotellin kuski vei meidät suoraan lähtöterminaalille. Sujuvasti pakkasimme matkalaukkumme palvelutiskille josta henkilökunta ne siirsi sitten hihnalle. Onhan tuo automatisoitu järjestelmäkin olemassa mutta jotenkin se tuntuu rahvaanomaiselta. Astelimme turvatarkastuksesta passintarkastukseen, ohi iloisesti hymyilevien viranomaisten. Lopulta istahdimme kodikkaan baarin upottaviin tuoleihin ja tilasimme lähtöjuomat. Aina niin kaunis vaimoni tilasi lasin Cavaa, minä puolestani otin tapojeni mukaan lasin palkintoja voittaneen pientislaamon giniä, erikoisella tonikilla, kurkunviipaleella ja angostuuralla maustettuna. Sitten syvennyimme älylliseen keskusteluun lastemme kanssa. Hämmentävää kuinka hienoja mielipiteitä 10 ja 12 vuotiailla lapsilla voi olla maailman poliittisesta tilanteesta.
Nousimme lentokoneeseen, minä tietenkin sain tilavan penkin kuten oli sovittu. Minusta kun on varsin ikävää jos jalkoja ei saa suoraksi. Ja onhan se ennenkuulumatonta jos edessä istuu henkilö jonka penkin liikahdukset vaikuttavat minun henkilökohtaiseen tilaani.
Lento sujui kuin rasvattu, tarjoilijatar toi maittavia eväitä ja juomia, ja aina jaksan hämmästellä kuinka halpaa kaikki on. Se on kyllä hienoa kun nojautui upottavaan istuimeen, syventyy isolla näytöllä pyörivään, vielä julkasemattomaan Hollywood elokuvaan, ja siemaisee kylmää gintonic juomaa.
Lentokone laskeutui määränpäähän, ja kuten Helsinki-Vantaan kentällä, myös täällä Lontoon Heathrownin kentällä kaikki sujui kuin rasvattu. Kentältä meidät nouti tilava, lähes limousine tyyppinen taksi joka vei meidät ripeästi hotellille, ihan siihen London Eyen juurelle.
Hotellilla minä istahdin sängyn laidalle ja koska rennon päivän päätteeksi tunsin itseni yhä hieman nälkäiseksi, tilasin minä huonepalvelusta syötävää ja juotavaa. Kun minä siinä tilavassa penthouse tyyppisessä huoneessa sitten maistelin tomaattikeittoa, lämmintä, mausteista juustoleipää, nakertelin rapeita ranskalaisia ja katselin ikkunasta avautuvaa Thames jokea, minä mietin että onkohan se Chileläinen valkoviini kuitenkaan oikea valinta. No olihan se.
Toisaalta
On vedetty tuon Suvin kanssa itsemme ihan finaaliin, viimeiset viikot on olleet niin täynnä työtä, paineita ja välillä jopa vastoinkäymisiä että kroppa on kuin viulun kieli. Työporukka ja lapset ovat jääneet sivujuonteiksi, uusi osasto on saatava käyntiin. Tänään yritetään nollata kaikki ja korvata lapsille että ollaan ihan paskimpia vanhempia, nuo lapset kuitenkin on meidän elämän tärkein asia. Työporukalle yritetään korvata tämä säätö ja sähläys tulevaisuudessa, jollain tavoin.
Viime yönä minä pyörin sängyssä kuin hyrrä, piti laittaa öljyä lakanoihin ettei syty kitkasta palamaan koko sänky. Ei muuten nukkunut Suvikaan. Minä ponkaisin aamulla klinikalle ja Suvi tuli perästä, kunhan sai lapset vietyä kouluun, ja pakattua kamat loppuun.
Kun painaa niska limassa, saa tehtyä täyden työpäivän muutamassa tunnissa. Kello 12 pakattiin itsemme passattiin ja painettiin putki punaisena kohti lasten koulua, kun pidettiin kiirettä, ehdittäisiin syömään matkalla jotakin. Ipanat ryntäsivät koulun ovista kuin kesäloman aloituspäivänä. Diesel käryten syöksyttiin 4 tielle ja kohti Helsinki-Vantaata. Tällä vauhdilla voisin jopa ehtiä ostamaan kengät, kovasti nimittäin tarvitsisin sellaiset, edellisissä on ukkovarpaan kohdalla reikä. Ei kuulemma sovi mennä Lontoossa ravintolaan peukkuvarvas paljaana, ihme hienostelua, kerma…seitä kaikki.
Juuri ehdittiin ahtaa käkättimeen hampurilaiset, kiirettä piti että ehdittiin lentokenttähotelliin, paluulento on yöllä ja kun kikkailee, saa hotelliyön ja ilmaisen parkin kohtalaiseen hintaan. Saatiin vielä kyyti kentälle. Voin vakuuttaa että tässä vaiheessa, 12 tunnin jatkuvan ja tauottoman säädön jälkeen, minä en enää haissut enkä näyttänyt tuoreelle. Ei kyllä Suvikaan, vaikka kaunis onkin.
Kentällä ryntäiltiin kuin päättömät kanat, minä onnistuin jotenkin tukkimaan sen automaattisen matkatavaralaitteiston niin että lopulta kentän henkilökunta kiikutti meidän bajamajan kokoisen matkalaukun eteenpäin.
Sitten me vietettiin rattoisa jonotussessio turvatarkastuksessa ja heti perään passisellaisessa. Loppujen lopuksi minä rojahdin jonkin baarin sohvalle ja tilasin gt.n ja Suville lasin kuplivaa valkkaria. Muksut sai pullot limpparia ja ne uppoutui pillit suussa kännyköihin. Pitäähän sitä kavereille päivittää. Ei muuten ole hyvä merkki jos baarihenkilö kaivaa jääkaapista valmiiksi avatun tonic tölkin tehdäkseen gt.n. Se on hiilihappo jeppisjuttu gintonikissa, ainakin minusta, tekee siitä jotenkin raikkaampaa.
Kone lähti ajallaan, ikävä kyllä kaikki matkustajat olivat päättäneet pärjätä käsimatkatavaroilla. Eli ne ylähyllyt tuli täyteen ja perhe Heinola pakkasi omat käsimatkatavarat jalkoihinsa. Reipas 3 h muna-asennossa tekee tällaiselle Tepposelle melko Eetvarttia. Minä tyhjensin tarjoilijaparan kärryt kerrasta, vettä ja mustikkamehua koko perheelle. No otettiin myös juomat, kuka mitäkin.
Heathrownin kentälle saavuttiin melkein aikataulussa, kapteeni sanoi että saakelinmoinen vastatuuli koko matkan ajan. Kun on iso kenttä niin se muuten ei aina mene hirmu nopeasti se turvatarkastus ja tavaroiden saapuminen. Toinen huomio tuli myös mieleen. Kun kaupunki on hippasen Helsinkiä suurempi, ei pitäisi hämmentyä että matka hotellille vie bussilla 2.5 h. Minä kuitenkin hämmennyin. Kun meidän mukulat on menneet samoilla silmillä ja yhdellä hampurilaisella melkein 24h, ne tykkää kyttyrää jos niille kertoo että säästösyistä matka kestää vielä muutaman tunnin. Otin suosiolla taksin.
Päästiin lopulta hotellille, taksi vei vain tunnin. Huone oli pieni ja ikkunasta näkyi vastapäisen talon seinä. Kun posken painoi ikkunaan nIin että nenä meni linttaan, ja katsoi vain yhdellä silmällä, näkyi siitä akkunasta pala Thames jokea. Minulla ja koko perheellä oli sellainen nälkä että oli pakko saada evästä, maha kurni niin että peltorit päässä olisi pitänyt nukkua.
Saatiin soppaa, haaleat leivät ja nahistuneet rankalaiset, hyvin tekivät kauppansa. Siinä minä sitten istuin sängyllä ja siemailin silmät kieroon vetävän kuivaa valkoviiniä. Lapset tuhisivat viereisissä sängyissä ja minä kippistin loppuväsyn vaimoni kanssa. Minulla on tässä pienessä huonessa ympärilläni kaikki tarpeellinen ja tärkeä. Minä rakastan tätä perhettä niin paljon että ottaa kipeää. Huomenna mennään katsomaan mitä kuuluu Harry Potterille, seuraavista päivistä päättää lapset.
Arvatkaapa kumpi tarina on tosi?
