Jaa

Sukellusretki Koh Phi Phi (osa2)

Pulloilla varustetus sukellusporukat ripoteltiin veneen perästä kukin omaan spottiinsa. OWD porukka dumpattiin ulos viimeisenä, aivan jyrkänteen välittömään läheisyyteen. Tämän jälkeen snorklausryhmä päästettiin irti. Pakko myöntää että minä (samoin kuin Suvi) keskityin pääasiassa seuraamaan että lapset pärjää. Olimme sopineet että minä keskittyisin Arttuun ja Suvi Helinään. Suvi veti perässään avovesipoijua, eli n. 10l vetoista ilmapalloa. Pallo toimii merkkinä ja tarvittaessa sitä pystyi käyttämään myös kellukkeena.

Vaikka minä olin vannonut meidän porukan vetäjälle että meidän lapset kyllä pärjää hienosti, on minun pakko myöntää että silti minua jännitti. Kun minä sitten seurailin oman vahdittavani touhuja, aloin minä ihmettelemään että miksi Arttu ui niin kummasti? Toinen jalka potki ja toinen oli paikoillaan, räpylän kärki alas osoittaen. Minä kopautin Arttua olkapäähän ja levittelin käsiäni. Ukkeli nosti kupolin pintaan ja otti snorkkelin pois suustaan. Kun minä kysyin että miksi uit ympyrää niin poika sanoi että toinen räpylä meinaa tippua. Sen verran kiire oli päästää ihmettelemään merenpohjaa että räpylän korjaus ei ollut selkeästi ukkelilla ensimmäisen mielessä. Arttu otti kiinni minun olkapäästä ja minä kiristin räpylän renksut. Tämän jälkeen poika eteni selkeästi suorempaa reittiä.

Muutaman minuutin kuluttua Suvi ja Helinä viittoivat minut luoksensa. Kävi ilmi että Helinän lasit vuosivat kuin seula. Ei ole mukava hoksata elämänsä ensimmäistä kertaa avovedessä että lasit vuotaa. Jalat ei yltä pohjaan, nenään ja silmiin menee suolavettä ja sitten menee hengityskin hankalaksi. Tiedättekö mitä? Juuri tämän vuoksi näitä hommia harjoitellaan uima-altaassa, hätääntyminen avovedessä ei ole mikään pikkujuttu.

Helinä ei hätääntynyt, kaukana siitä, se oli vihainen kun jäi juttuja näkymättä. Lasien vuoto oli sitä luokkaa että niitä joutui tyhjentämään tauotta. Ei ole hyvä juttu. Minä pyysin että Suvi keskittyisi Arttuun ja minä jäin Helinälle kellukkeeksi. Helinä otti lasit pois päästä ja sääti laseja muutaman kerran, lopulta vesi pysyi ulkopuolella ja matka jatkui.
Snorklausryhmän vetäjä oli seuraillut touhujamme sivusta ja kun hän hoksasi että pienten epäkohtien korjaaminen onnistui ilman isompaa dramatiikkaa, näytti hän OK merkin ja keskittyi jatkossa ryhmämme viidenteen jäseneen. Luulen että häneltä tippui iso apina olkapäältä mukeloitten touhuja seuratessa.

Sukelluspäivä sisälsi kaksi sukellusta. Jotta en sortuisi tautologiaan, pidättäydyn tarinassa tuossa ensimmäisessä sukelluksessa. Päivän ensimmäinen spotti oli siis noin 100m korkuisen kalliojyrkänteen edessä. Syvyyttä oli jotakuinkin 5 metriä ja pohja koostui jyrkänteen seinämistä pudonneista lohkareista. Jyrkänne kaartui sisälle saareen ja tällä tavoin alueesta muodostui kapea poukama. Näkyvyys oli suhteellisen hyvä, koska minun kykyni arvioida etäisyyksiä on ihan pas.. rajoittunut, veikkaan että näkyvyys oli 10-15m. Elämää pohjassa oli vähemmän kuin esimerkiksi Chicken Islandin riutalla, ja syvyyden vuoksi öttiäisiä ei päässyt kovin lähelle. Alueella näkyi kuitenkin runsaasti kaloja ja meritähtiä, yksittäisiä merivuokkoja ja koralleja sekä hummeri. Sukeltelimme hiljakseen seinämän laitaa myöden ja hämmästelimme käytännössä kaikkea. Yhtäkkiä edessäni sukelteleva Arttu pysähtyi. Ukkeli alkoi viittomaan käsillä kohti poukamaa ja pinnalla olevasta snorkkelista kuului mölinää. Poukamaan oli juuri lipunut mustapilkkahai. Tämä yksilö oli kooltaan n. 120cm. Minun täytyy sanoa että tällainen ”tavallinen” hai on minun mielestäni yksi luonnon kauneimmista luomuksista. Välittömästi saisi luovuttaa vuoden muotoilupalkinnon sille joka on vastuussa muotoilusta. Kun me oltiin muutama vuosi sitten Madeiralla ihmettelemässä delfiinejä, pillahti Suvi itkuun näiden eläinten kauneuden vuoksi. Minulle tämä haiden näkeminen luonnossa oli vastaava tapahtuma. Sukelluksen aikana näimme yhteensä 5 mustapilkkahaita, ja jokainen näistä kohtaamisista oli ainakin minulle äärettömän iso juttu.

Kuvituskuva blacktip reef sharks

Päivän päättyessä veneeseen kipusi takki tyhjänä sama porukka kuin siinä oli ollut aamullakin, yhtään ei kadotettu, mikä on toki positiivista. No joo, huono vitsi. Paluumatkalla syötiin kevyt lounas ja jälkkäriksi hedelmiä. Yksi iso muutos on selkeästi tapahtunut, 15 vuotta sitten oluttarjoilu alkoi välittömästi viimeisen sukelluksen jälkeen. Täytyy myöntää että hyvin pärjättiin ilmankin. Äärettömän mukava keikka ja on aivan varma että tämä reissu jäi niin lasten, kuin myös vanhempienkin muistoihin pysyvästi. Ei sitä sentään ihan joka päivä tule haiden joukossa sukelleltua. Iso kiitos ja samalla myös lämmin suositus Fast Mantan porukalle.