Kun minä olin pikkupoika, 70-luvulla, oli täysin normaalia viettää uudenvuoden ympäristöön osuvat päivät ja illat paukutellen raketteja. Tuolloin paukut olivat teholtaan sellaisia, että postilaatikoista lähti kansi kerrasta maata kiertävälle radalle ja katulamppu sammui jos tykinjysyn räjäytti pylvään juurella. Vieläkin ihmetyttää miten minun ikäluokalla on peukalot tallella.
Lapsuudessani meillä asui Manta, elämää suurempi Airedale. Manta on esiintynyt jo useammassa tarinassani, mutta nyt kerron teille salaisuuden: Manta ei yhtään tykännyt ilotulitteista. Asiaa ei yhtään auttanut se, että taloudessa asusteli paukuttelusta pitävä gangsterinalku. Harvoin näkee, että 25kg painoinen koira sulloo itsensä jääkaapin alla olevaan rakoseen, Manta kuitenkin luikahti 15 cm koloon kuin puolisukeltaja pönttöön. Siellä se sitten värisi uudenvuodenaaton. Mantan kannalta oli varsin paska juttu, että 70-luvulla koiruuksille ei ollut tarjolla mielialalääkkeitä. Ainoana keinona oli kävelyttää koira uudenvuoden aattona aamulla kello kuusi ja sitten seuraavan kerran heti perään seuraavana vuonna, aamusella kun paukuttelussa oli hetkellinen tauko. Kukaan ei puhunut paukuttelun rajoittamisesta. Laisinkaan ei ole koiralle hyvä homma tämä.
Täytyy kyllä myöntää, että vei se minunkin kohdalla useamman vuosikymmenen muuttaa tuon Tapanilalaisen pikkugangsterin näkökulma nykyisen malliseksi. Ensimmäinen muutos tapahtui jo 80-luvulla, minä myin yhtenä uutenavuotena ilotulitteita. Myymättä jääneet paukut jaettiin kristillisesti puoliksi, eli puolet Allulle ja toinen säkki Tepolle. Ammuin tuona uutena vuotena kavereiden kanssa 5 muovipussillista raketteja, melko pitkäveteistä puuhaa. 90-luvulla lusin pariin otteeseen SM ilotulituskisat katsojan ominaisuudessa ja pakko on myöntää, että tuon jälkeen nämä kotosalla ammutut kissanpierut ovat säälittäviä tuhnuja. 2000-luvulla puhe paukkuaroista lemmikeistä yleistyi ja jopa tällainen tyhmempikin eläinlääkäri koki herätyksen.
Nyt tällaisena 50-vuotiaana ukkelina en näe järjen hiventä tuossa uudenvuoden paukuttelussa.
Jännä löytää itsestään sellainen papparainen joka leuka väristen toteaa, että pitäisi kieltää lailla koko paukuttelu. Saakeli, meikä on pappa, ja paha.
Koiruuksien rauhoitteluun on tehty kaikenmoisia kaupallisia viritelmiä. On feromonihajusteita, painevaatteita, aminohappo- ja vitamiinivalmisteita. Jos näistä on apua niin käyttäkää ihmeessä, kaikki keinot on sallittuja.
Täytyy kuitenkin todeta, että koiran vakava asteinen äänipelko ei todellakaan ole lasten katsottavaa. Voiko olla paskempaa tapaa aloittaa uusi vuosi kuin etsimällä hatkaan lähtenyttä parasta ystävää? Tila vaatii hoitoa, ja monissa tapauksissa oikea lääkitys olisi tärkeä osa hoitoa.
Eli jos teillä on kotosalla koiruus joka todella tykkää kyttyrää uudenvuoden paukuista, ja pakoon ei pääse, niin kysykää ihmeessä siltä omalta eläinlääkäriltänne sopiva resepti.
Rauhallista Uutta Vuotta kaikille!
T. Teppo
Lue Tepon vinkit koiran turvalliseen uudenvuoden viettoon tarinasta Uusivuosi
